Kuninkaallisia

Claudia Gold: Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo; Viisikymmentä vaikuttajaa Nefertitistä Margaret Thatcheriin

Naiset, jotka ovat hallinneet kuningattarina tai keisarinnoina tai toimineet presidentteinä tai pääministereinä, jäävät pieneksi vähemmistöksi kaikkien niiden ihmisten joukossa, jotka ovat saavuttaneet korkeimman poliittisen vallan. Tähän pieneen joukkoon mahtuu kuitenkin maailman historian vaikutusvaltaisimpia ja mieleenpainuvimpia henkilöitä. Tässä runsaasti kuvitetussa teoksessa käsitellään naishallitsijoita aina Nefertitistä Eva Peróniin tarkkojen taustatietojen ja sitaattien siivittämänä.

 Historian mahtinaiset ovat aina kiinnostaneet minua ja tämä kirja oli enemmän kuin mielenkiintoinen jo pelkän kauniin kannen takia. Runsaasti kuvitettu teos oli ensin selailtava ihaillen läpi ja olisin pelkän kuvituksen takia jos antanut täydet pisteet kirjalle, mutta varsinainen lukeminen laski kirjan arvostusta roimasti. Tietoa oli ja paljon, mutta toteutus oli hieman vaillinaisen oloinen.

Kirja on valitettavasti hyvin sekava, varsinkin aikajanat tuntuivat jotenkin typerästi ja omituisesti toteutetuilta. Jokaisen naisen kohdalla oli oma aikajanansa tärkeistä tapahtumista ja enemmän tapahtumista ja muusta kerrottiin pidemmissä tekstin pätkissä. Naiset olivat aikajärjestyksessä ja jokaiselle oli tilaa useampi sivu, joten yksityiskohtia ja uutta tietoa kirjasta kyllä löytyi. Jotkun kirjan naisista olivat jo ennestään tuttuja, muutamat vähän vieraampia. En äkkiseltään keksi historiasta ketään naista, joka olisi jäänyt kirjasta puuttumaan (ja olisi siis kuulunut joukkoon).

Asiasta kiinnostuneilla tämä on hyvä ja kaunis tietolähde, eikä kirja ole liian raskaskaan kuten jotkun tietokirjat ovat. Valittevasti joistakin naisista suurimman painon vei rakkauselämän spekulointi, mutta siinähän ei ole nykypäivänä ole mitään uutta.

Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo; Viisikymmentä vaikuttajaa Nefertititstä Margaret Thatcheriin

 Queen, Empress, Concubine: Fifty Women Rulers from the Queen of Sheba to Catherine the Great

Kirjailija: Claudia Gold

Suomennos: Risto K. Träff, Tytti Träff

Kustantaja: Gummerus 2009

254 sivua

Gill Paul: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Kruunupäillä on aina ollut vaurautta ja vaikutusvaltaa, mutta useinmiten rakkaus on ollut heidän yltäkylläisessä elämässään tavoittamatonta. Järjestettyjen avioliittojen ainoa päämäärä oli laajentaa valtakuntaa ja saada aikaan perillisiä. Rakastuminen "väärään" henkilöön ei ollut sopivaa ja velvollisuus tuli usein rakkauden edelle.

14 todellista, kuninkaallista rakkaustarinaa paljastaa todelliset, yllättävätkin tunteet tunnettujen kuninkaallisten lemmen takana. 

En odottanut tältä kirjalta paljon mitään, sillä halusin lukea jotain kevyttä ja tämä jos jokin kuulostaa kevyeltä. Ajattelin aluksi lukea vain historiallisia rakkaustarinoita, jättäen lähihistorian ja nykyajan kuninkaalliset väliin. Kirja kuitenkin vei mukaansa ja lukaisin kirjan läpi nopeasti ja nauttien.

Kauniiden kansien väliin mahtuu paljon tietoa, mutta pakko myöntää että samat asiat on ainakin iltapäivälehdissä revitelty moneen kertaan läpi nykykuninkaallisten osalta. Tässäkin kirjassa kaikkein parasta oli kuvitus, tosin olisin toivonut kuvia jonkin verran enemmän.

Tekstissä silmiin pisti jotkin asiavirheet, mutta en kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Kyllähän tämän lukee kevyenä lukupalana jos on kuninkaallisista enemmän kiinnostunut. 

Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Royal Love Stories 

Kirjailija: Gill Paul

Suomennos: Lauri Sallamo, Heidi Tihveröinen

Kustantaja: Tammi 2016

192 sivua  

Matkoja Japaniin ja mustia perhosia

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa ja lähtee jäljittämään Kiotoon tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista, Sei Shonagonia. Sein kirjoittama Tyynynaluskirja on vaikuttanut Mian ja hän uskoo löytäneensä sielunsiskonsa. Hänen on pakko saada tietää naisesta lisää.

Mia ei osaa japania tai tunne ketään vieraassa maassa, mutta uusi elämä imaisee matkailijan nopeasti mukaansa. Samalla Mia Kankimäki huomaa, mitä elämältään haluaa.

Tässä kirjassa oli kaksi asiaa, joiden takia halusin lukea kirjan; vaaleanpunaiset kannet ja aiheena Japani. Esittelyteksti tosin kuulosti melko sekavalta, mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, en voinut enää lopettaa. Kirja on niin erilainen kuin mikään aikaisemmin lukemani, kevyt ja mukava tietopaketti, jossa on mukana oikeaa elämää ja huumoria. Täydellinen matkapäiväkirja. 

 Lisäksi Sei Shonagon kuulosti sellaiselta henkilöltä, jonka kanssa itsellänikin on paljon yhteistä (rakastan tehdä listoja!). 

Tosin loppujen lopuksi hovinainen jäi aika kaukaiseksi kohteeksi, mutta sen sijaan sekä lukijan että kirjailijan tietomäärä Japanista ja sen kulttuurista kasvoi reippaasti. Hieman mieltäni jäi myös arveluttamaan se, onko apurahojen saaminen todellakin noin helppoa ja niiden turvin matkustaminen/eläminen mahdollista. Myös pieni tekstin karsinta ja lyhentäminen olisivat tehneet erittäin hyvästä kirjasta täydellisen. 

Kustantaja: Otava 2013

380 sivua

-oma-

Aloitin: 14.1.2016

Luettu: 19.1.2016

  

Mia Vänskä: Musta kuu

Mökkikylään kokoontuu sekalainen joukko lomailijoita; perheenäiti Annukka kaipaa rauhaa, lööpeissä ryvettynyt bändi lähtee paikkaamaan välejään, isä lomailee pienen tyttärensä kanssa ja vanhempi pariskunta viettää kuherruskuukauttaan. Idyllisen paikan historia kiehtoo lomailijoita; lähellä sijaitsee vanha uhripaikka.

Yöllinen retki uhripaikalla käynnistää omituisten tapahtumien sarjan; ensin katkee puhelinyhteydet, sitten kylään johtava tie. Myyttien ja todellisuuden rajat alkavat hämärtyä. Rannalta löytyy ruumis, joka on peittynyt mustiin perhosiin. Mikä pelottava voima mökkikylässä ja metsässä vaikuttaa?   

Kauhun ystävänä ajattelin pitäväni tästä erikoiselta kuulostavasta kirjasta ja oli mukavaa löytää kirjastosta suomalaista kauhua. Valitettavasti kauhu jäi aika pintapuoliseksi ja kirjan luettuani päällimmäisenä tunteena oli pettymys. Juoni ja teksti olivat toki hyviä, mutta jokin kirjan elokuvamaisuudessa häiritsi. Lisäksi lopussa kaikki tuntui karkaavan sellaisille raiteille, ettei mukana meinannut pysyä. Itselleni jäi esimerkiksi niiden hehkutettujen mustien perhosten tarkoitus kokonaan pimentoon. Loppu oli pelottava, ei sen takia että se olisi ollut hyvä, vaan koska juttu eteni suuntaan, josta ei ollut enää järjellistä ulospääsyä.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta valitettavasti jo heti kirjan alussa pystyi sanomaan, ketkä hahmoista tulee kuolemaan ja ketkä eivät. Kirjan kuluessa sana "erektio" tuntui olevan kirjan yleisin sana, mutta toisaalta sana kuvaa parhaiten Annukan vaikutusta kirjan miespuolisiin henkilöihin.

Vaikka Musta kuu ei ollutkaan aivan niin hyvä kuin hienoilta kansilta ja esittelytekstiltä odotin, niin aion lukea silti joskus tulevaisuudessa kirjailijan muutakin tuotantoa. 

Kustantaja: Atena 2012

280 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 27.1.2016

Luettu: 29.1.2016  

Alan Bradley: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarja imaisi minut täysin mukaansa, kun ystävänpäivän lukumaratonilla nuoreen neitiin tutuistuin. Palan halusta lukea sarjan seuraavatkin osat. Pitkästä aikaa kirjasarja, johon suoraan sanotusti hurahtaa.

Piiraan maku makea

Flavia de Luce asuu isänsä ja siskojensa kanssa Englannin maaseudulla, rapistuvassa Buckshawn kartanossa. Eletään vuotta 1950. Flavia rakastaa kemiaa ja varsinkin myrkkyjä. Siskojaan hän vihaa.

Eräänä päivänä kartanon löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Pian sen jälkeen Flavia löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen. On selvää, että jotakin salaperäistä kummankin tapauksen takana. Ja Flavia päättää selvittää asian...

Kirjan kantava voima on ehdottomasti päähenkilö Flavia. Tyttö on tarkkaavainen ja näsäviisas, mutta myös mestari saamaan ihmiset puhumaan juuri sen, mitä hän haluaakin kuulla.  Välillä tosin tytön tuuri ja onnistumiset tuntuvat liian helpoilta, mutta joskus on välillä hyväksyttävä se, ettei kirjoissa kaikki voi tapahtua vaikeimman kautta, muuten jokainen opus olisi kaksi kertaa paksumpia. Kirjan loppu oli hienoinen pettymys, sillä tekstin takaa paistoi jonkinlainen kiire. Lopussa myös kuvailu tuntui jotenkin vaillinaiselta ja muutamassa kohdassa tuntui, kuin kirjailija olisi unohtanut mitä yksityiskohtia oli kuvaillut.

Itselläni oli pitkin kirjaa arvailuja asioiden oikeasta tolasta, mutta valitettavasti hieman häpeillen joudun myöntämään, että metsään menin ja pahasti. Pidin siitä, miten asiat ratkesivat odottamatta ja miten salaisuus ja totuus ikään kuin kuorittiin esiin.

Harvinaista kyllä, vaikka Flavia olikin suosikkini, niin myös muut kirjan hahmot olivat mielenkiintoisia ja koko miljöö jotenkin houkutteleva. Tässä kirjassa oli jotakin raikasta kaiken salaperäisyyden alla, ehkä se johtui päähenkilön nuoresta mielestä. Kemialliset löpinät menivät täysin ohi itseltäni, mutta toivat Flaviaan elämää. Tytön perhesuhteet ovat samaan aikaan sekä huvittavat, että ankeat.

Kannet on mitäänsanomattomat ja jotenkin liian ankeat kirjan sisältöön verrattuna.

"Jos ihminen käyttää sanaa homssantuu, hänen ystäväkseen kannattaa pyrkiä."

s. 95

Piiraan maku makea

The Sweetness at the Bottom of the Pie

Kirjailija: Alan Bradley

Suomennos: Maija Paavilainen

Kustantaja: Bazar 2014

388 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 14.2.2016

Luettu: 15.2.2016 

Kuolema ei ole lasten leikkiä

11-vuotias Flavia de Luce saa taas selvitettäväkseen mystisen kuolemantapauksen.

Bishop's Laceyn hautausmaan nurkalla hajoaa nukketeatterin auto, kyydissään maankuulu nukkemestari Rupert Porson. Porson päättää laittaa näytöksen pystyyn seurakuntatalolle, mutta seuraukset ovat arvaamattomat. Flavia päättää selvittää mystisen kuolemantapauksen, mutta sitä tehdessään hän saa selville monia kyläläisten vaiettuja salaisuuksia. Saattaa olla mahdollista, ettei Rupert Porsonin auto hajonnutkaan sattumalta juuri tässä kylässä...

 Minun oli pakko hankkia jatkoa Flavian tarinalle heti kun mahdollista. Valitettavasti tämä toinen kirja ei ollut aivan niin hyvä kuin ensimmäinen, mutta luettava kuitenkin. Uskoni tätä sarjaa kohtaan on niin kova, etten tästä lannistua vaan luen jatkotkin heti kun mahdollista.

Joskus kirjojen toiset osat ovat aivan erilaisia kuin ensimmäiset. En tiedä panostetaanko ensimmäisiin osiin eri tavalla ja jatkot tehdään hieman vapaammin, vai onko vika lukijassa. Ehkä odotin jälleen samanlaista tutustumista kirjan maailmaan kuin ensimmäisessä osassa.

Flavia on edelleen oma näsäviisas ja fiksu itsensä, mutta tytön takaa paistaa liika yrittäminen. Flavia on välillä liian suloinen ja teennäisen oloinen, kun ensimmäisessä kirjassa Flavia vaikutti tytöltä, joka on persoonallinen ja sananvalmis. Flavia on mestari myrkkyjen kanssa, mutta valehteminenkin sujuu tytöltä kuin luonnostaan ja tytön hätävalheet ja "kuulustelutaktiikka" ovat kirjassa parasta. Kirjaan tuodaan nyt selvemmin esille de Lucejen katoava varakkuus ja tulevaisuus ei ainakaan Flavian isän osalta ole niin valoisa kuin aikaisemmin.

Jatkossa on mukava nähdä, onko Flavian isosiskon romantiikkakuviot miten suuressa osassa, sillä aineksia siihen sekoitellaan jo. Flavia itse on herttaisen tietämätön moisista jutuista ja hyvä niin. Nykyaikana lapset aikuistuvat liian varhain, joten annetaan kirjan päähenkilön olla vielä (suurimmaksi osaksi) lapsi.

Tämän kakkososan kannet ovat mielenkiintoisemmat ja houkuttelevammat kuin ykkösosan, pidän varsinkin tuosta luurankohahmosta, mutta myös yllättävän piristävästä väristä.

"Taika murtui samantien. Se oli kuin Laurence Olivier olisi kiljaissut "Vuh! Vuh! Testaan ääntä..yksi...kaksi..kolme", kesken "Ollako vai eikö olla"-monologin."

s. 35

Kuolema ei ole lasten leikkiä

The Weed That Strings the Hangman's Bag

Kirjailija: Alan Bradley

Suomennos: Laura Beck

Kustantaja: Bazar 2014

389 sivua

-oma-

Aloitin: 24.2.2016

Luettu: 8.3.2016

 

 

Lyhykäisiä

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Joulupukki toi minulle lahjaksi tälläisen kirjan ja tätä olikin kiva selailla aattoiltana. Kirjassa kynsitaiteen alkeet esitellään selkeästi kuvin ja sanoin. Mukana on 35 erilaista kynsidesign-mallia, mukana mm. pilkkuja, liukuvärjäyksiä ja söpöt pupukynnet. Ehdoton hankinta jokaiselle kynsifriikille, vaikka olisikin jo hieman kokeneempi taiteilija. Näitä kynsiä on kiva kuolata ja toivoa onnistuvansa itsekin joku päivä edes helpoimmissa malleissa.

-oma-

Minerva 2015

127 sivua

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Olen aika huono lukemaan klassikoita, mutta kun eräs ystävällinen sielu toi tämän kirjan minulle tuliaisena Helsingin kirjamessuilta, oli pakko lukea tämä pikkuinen opus. Kirja on kyllä pohjimmiltaan aika tylsä, mutta sen hienous piileekin juuri siinä; kuinka moni osaa kirjoittaa tylsyydestä niin, että se on silti mielenkiintoista? Vanhuksen sekoilut ja kalan kanssa kamppailut eivät ajatuksena tunnu oikein miltään, mutta jos antaa tälle kirjalle ja sen kerronnalle mahdollisuuden, voi yllättyä samalla tavalla kuin itsekin yllätyin. Vanhahtava kieli ja oudot sanat huvittivat, mutta yhtä kaikki pidin kuitenkin tästä kirjasta. Lopussa oli mukava muistutus siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja lähimmäisen rakkautta voi löytyä yllättävistä paikoista...

 -oma-

Tammi

133 sivua 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämän kirjan kanssa jouduin pettymään. Vaikka sisältö ja esittely kuulostavat hienoilta, niin loppujen lopuksi kirja on onton oloinen. Teksti on yritetty kirjoittaa nasevasti, mutta pidemmän päälle kaikki kirjassa alkaa tuntua farssilta, joka ei naurata. En ymmärrä millaista lukukokemusta kirjailija on kirjallaan halunnut tarjota, mutta kirjan kanssa ei tiennyt nauraako vai itkeä (eikä tällä kertaa hyvällä tavalla). Henkilöhahmot ovat pohjimmiltaan kaikki hyvin samanlaisia ja yksinkertaisia. Suurin syy siihen, miksi loppujen lopuksi luin kirjan kokonaan, oli se että halusin tietää tapahtuuko kirjassa mitään. Ei tapahtunut, valitettavasti. Odotin kirjalta paljon ja nyt olen pettynyt.

-kirjastosta-

Tammi 2012

325 sivua

Jeff VanderMeer: Hävitys

Eteläraja-trilogian aloitusosa on aika turhauttava teos. Se on tylsä ja ylipitkä, eikä yli 200 sivun aikana tapahdu oikein mitään. Tai tapahtuu paljonkin, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi tarpeeksi tärkeää kuvailla kunnolla. Kirja oli jännittävä, mutta tapahtumien seuraaminen ilman kunnollista kuvausta, vain omituisen biologin kertomana oli aika rasittavaa. Jos keskittyminen herpaantui hetkeksikin, niin piti palata pari sivua taaksepäin saadakseen tietää, mitä hemmettiä kirjassa yritettiin kertoa. Toisenlaisella toteutuksella tämä olisi varmasti ollut oikein mukava ja nautittava teos. On hieman hassua, että olen ehkä aikeissa lukea seuraavan osankin (Hallinta), koska sen kirjastosta mukaani raahasin.

-kirjastosta-

Like 2015

222 sivua 

Eric Chaline: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa

Tätä tietokirjaa olin katsellut jo aikaisemmin kirjakaupassa, mutta vasta alennuksesta uskalsin sen ostaa. Kirjassa kerrotaan eläimistä, jotka ovat jollakin tavalla muuttaneet maailmaa. Arvaa, mistä eläimestä kerrotaan eniten? Oli mukavaa, että ihminen oli otettu listaukseen mukaan, muuten kirja olisi tuntunut aika yksipuoliselta. Mukaan mahtui niin hyönteisiä kuin lintuja ja nisäikkäitäkin. Itseäni eniten kiinnosti kissa, dodo ja hevonen, mutta mukana olisi sellaisia yllätyksiä kuin esim. kastemato. Vaikka joistakin eläimistä kerrottiin harmillisesti vain pääasiat, niin silti pidin tästä kirjasta. Jotakin uutta tietoa tästäkin sai imettyä itseensä.

-oma-

Moreeni 2014

223 sivua

  

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Jokin katastrofi on tapahtunut ja murentanut ihmisten yhteiskunnan. Juomakelpoinen vesi on vähissä ja vedensaantia säätelee diktatuuri, jota vastaan ei kannata asettua. 

Noria on teemestarin tytär ja siis tuleva teemestari. Hänen isänsä paljastaa hänelle tarkoin varjellun salaisuuden, jonka paljastuminen tietäisi pahaa. Aikana, jolloin veden kätkeminen on rikoksista pahin, armeijan mielenkiinto siirtyy väistämättä teemestarin taloon ja raikkaan teeveden salaisuuteen...

Sain tämän kirjan joululahjaksi siskoltani ja vielä toivomillani kansilla (en voi sietää sitä karmivaa naikkoskantta...). Kannet on yksinkertaiset ja ehkä hieman tylsät, mutta ympyrä kannessa tuo mieleen teekupista pöytään jääneen tahran.

Kirjassa on paljon samaa kuin kirjailijan Kudottujen kujien kaupunki-teoksessa. Kieli on kaunista ja runollista, kuvailu maalailevaa ja tyylikästä. Itäranta todella hallitsee jonkinlaisen maagisen, taianomaisen kirjoitustyylin, joka luo kirjoihin ihan oman tunnelmansa. Valitettavasti kummassakin kirjassa on ihan liikaa angstia ja epätoivoa, tässä vielä enemmän kuin toisessa.

Jatkuva alakulo painaa koko kirjan ajan kaiken siinä kerrotun päälle. Hetkelliset iloiset ja onnelliset kohtaukset eivät tunnut miltään, kun kohta synkistellään taas. Tiedän, ettei elämä oikeastikaan ole yhtä tanssia ja laulua ja hattaraa, mutta jokin aito, oikeasti onnellinen hetki olisi muuttanut ahdistavan tekstin toiveekkaaksi. Kirja saa olla surullinen ja vakava, mutta Noria on oikeasti kuin Nalle Puhin Ihaa. Tytöllä ei ole edes mitään ihastusta yms. vastaavaa, joka toisi jonkinlaista valoa elämään. Yleensä en kaipaa kirjoihin romantiikkaa, mutta tässä kirjassa se olisi ollut enemmän kuin tervetullutta. Ihan jo oman lukukokemukseni takia. Angsti sai lukuintoni laskemaan ja pian toivoin kirjan vain loppuvan, että voisin lukea jotain muuta.

Noria päähenkilönä oli oikea pallo jalassa, mutta onneksi muut kirjan henkilöt tuntuivat mukavammilta. Henkilöitä oli paljon ja melkein jokainen tuntui enemmän oikealta ihmiselta kuin robottimainen Noria. Kuvailun puuttuessa luulin Sanjaa pitkään pojaksi ja kun asian oikea laita minulle selvisi, tunsin oloni tyhmäksi, vaikka pelkästä nimestä ei voi tässä kirjassa toisen sukupuolta määrittää. Kumpikaan päähenkilöistä ei ollut oikein mieleeni.

Kirjassa oli hienoa kritiikkiä meidän yhteiskuntaamme ja nykymenoa vastaan. Maailma on väistämättömästi ajautumassa siihen, että pian meillä ei ole enää juomakelpoista vettä ja meistä jää tuleville sukupolville kasa muovia ja muuta roinaa. Itse tosin uskon siihen, että ihmiskunta ehtii tuhoutua tai tuhota itsensä ennen kuin maailma on tuolla tolalla.

Vaikka tarina oli hyvin kerrottu ja punottu, niin silti sitä vaivasi pieni ennalta-arvattavuus. Jos koko kirja on pelkkää epäonnistumista ja lannistava, niin voiko muka mikään onnistua niinkuin suunnitellaan?

Kudottujen kujien kaupunki vie mielestäni voiton paremman kirjan tittelistä, vaikka kumpikaan ei ollut ihan niin hyviä kuin olin kuvitellut.

Pidin silmäni auki minkä tahansa keräilemisen arvoisen varalta, mutta ohitin vain mielenkiinnottomia esineitä; murenevia, likaisenvalkoisia muovilevyjä, epämukavan näköisiä kenkiä, joiden korkeat korot olivat katkeilleet, haaltuneen nuken pään.

s. 28

Teemestarin kirja

Kirjailija: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos 2012

266 sivua

-oma-

Aloiti: 10.1.2016

Luettu: 13.1.2016

Sally Green: Puoliksi paha

Ihmisten keskuudessa elää noitien yhteisö, joka on jakaantunut kahteen puoleen; valkoisiin ja mustiin. Kumpikin puoli vihaa toisiaan.

Nathan Byrn on puoliksi valkoinen ja puoliksi musta noita. Hän kuuluu molemmille puolille, mutta ei silti kummallekaan. Ainoa selvyys on se, että kumpikin puoli pelkää Nathania...

Aluksi hieman epäröin tämän kirjan kanssa. Halusin kovasti lukea sen, mutta yleensä tälläiset kaikkien hehkuttamat menestyskirjat eivät ole minua varten. Kirjan maailma vaikutti houkuttelevalta, mutta juoni aika heppoiselta. Lopulta annoin periksi ja päätin lukea kirjan; voisihan sen jättää kesken jos se olisi huono.

Mutta kirja ei jäänyt kesken. Luin sen hitaasti ja nautiskellen loppuun ja jäin janoamaan lisää. Vaikka kirja ei olekaan juonellisesti mikään kaikkein omaperäisin, niin kirjan maailma on se, joka sai pitämään kirjasta. Noitayhteisöt on hienosti rakennettu ja tuntuvat uskottavilta. Valkoisten ja noitien vihanpito oli raakaa ja armotonta, joka muutti käsitykseni siitä että kirja on tarkoitettu juuri teini-ikään ehtineille pikkupimuille. Välillä jatkuva väkivalta alkoi turruttaa ja hyvin pian alkoi olla varma siitä, ettei kirjassa ole kohta enää ketään hengissä.

Päähenkilö Nathan ainakin vetoaisi varmasti nuoriin. Itse en taaskaan voinut sietää päähenkilöä. Nathan oli liian ärhäkkä, juuri sellainen teinipoika jonka pitää saada huomio itseensä keinolla millä hyvänsä. Päähenkilöt rakennetaan valitettavan usein niin epätäydellisiksi, mutta sisältä niin täydelliseksi, että se ärsyttää. Nathankin oli liian paljon kaikkea, vaikka kirja antoi ymmärtää ettei poika tiedä paikkaansa.

Romantiikka kirjassa oli laimeaa ja epäuskottavaa rakastan-sinua-ikuisesti-tyylistä. Romantiikka-asioissa kirjoissa törmää eniten siihen, että lukijat (ja kirjailijat) haluavat satuilua, vaikka kirja muuten olisi kuinka uskottava tahansa. Vaikka romantiikka ei iskenytkään, niin pidin Nathanin ihastuksesta Annalisestä. Vaikka tyttö jäi hieman pintapuoliseksi, niin silti pidin siitä mitä tytöstä sain lukea. Toinen hahmosuosikkini oli Nathanin ilkeä puolisisko Jessica, jota toivottavasti näkyy myös jatkossa.

Teksti oli välillä hieman liian suurpiirteistä ja jonkinlainen kiire tuntui taustalla. Yllätyin miten taitavasti kirjailija osasi huijata lukijaa luulemaan, ettei se, minkä pitäisi tapahtua, tapahdukaan. Mutta lopulta kaikki tapahtui kuitenkin.

Aion lukea seuraavat osat tulevaisuudessa, mutta kiire niillä ei ole. Kun kirjassa on kiehtovaa suurimmaksi osaksi vain maailma ja noitien yhteisö, ei jaksa kahlata muuta sopaskaa läpi. Lukuintoa odotellessa mietin, mikä oma noitakykyni olisi...

Arvet ulottuvat lavoista aina alaselkään asti. Vasemmalla on kirjain "M" ja oikealla kirjain "V"

s. 109

Puoliksi paha

Half Bad

Kirjailija: Sally Green

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustantaja: Gummerus 2014

385 sivua

 -oma-

Aloitin: 4.1.2016

Luettu: 9.1.2016

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Punainen luostari on naisten ja tyttöjen yhteisö ja turvapaikka, jossa jokainen saa kehittää omia taitojaan ja kykyjään. Maresi on huomannut olevansa kiinnostunut oppimisesta ja kirjoista. Eräänä päivänä luostariin saapuu säikähtäneen oloinen nuori tyttö, Jai. Maresi ja Jai ystävystyvät ja pian selviää, että Jai pakenee isäänsä, joka etsii tyttärensä vaikka maailman laidalta toteutaakseen rangaistuksensa. Kun horisonttiin ilmaantuu suuri purjelaiva on luostarin väen yhdistettävä voimansa ja valjastettava salaisuudet käyttöönsä puolustaakseen itseään...

Tämän kirjan kannet ovat täydellisesti onnistuneet ja kauniit. Onneksi sisältökään ei ollut mikään pettymys, vaan kirja tuntui jopa hieman lyhyeltä, sillä olisin mieluusti viihtynyt vielä tovin kirjan kiehtovassa maailmassa.

Itse pidän fantasiakirjojen tapaa jättää jotkin asiat selittämättä ärsyttävänä, sillä jos maailma on erilainen kuin omamme, niin aivan pienistä vihjeistä tai sivumaininnoista ei voi käsittää koko kuvaa. Liika selittelykin on huono juttu, joten kultainen keskitie on paras. Maresissa olisin kaivannut muutamiin asioihin selityksiä, tosin mistäs minä tiedän jos asiat on selitetty jo kirjailijan aikaisemmissa teoksissa, jotka sijoittuvat samaan maailmaan.

Tyttöenergiaa kirjasta ei puutu ja kirjan jumalatar-uskonnossa on paljon samaa kuin meidän maailmamme vastaavissa. En yhtään ihmettele, että kirja voitti Finlandia Junior-palkinnon vuonna 2014. Maresi on helppo lukuinen ja mielenkiintoinen, mutta kovin nuoria lukijoita en kirjan ääreen päästäisi. Vaikka lapset ja nuoret näkevät kaikkea kamalaa päivittäin televisiossa, netissä yms. ja kirjan vihjailut ikävämpiin asioihin ovat hienovaraisia, niin silti ne voivat olla hieman hämmentäviä.

Päähenkilö ja kertoja Maresi on vähän tylsähkö, mutta muilla luostarin asukkailla luonnetta riittää. Tapahtumat etenevät hieman ennakoitavasti, mutta se ei ainakaan omaa lukunautintoani haitannut.

Mutta siinä tapauksessa minun olisi pakko lähteä Luostarista. Jättää kaikki ystäväni, jättää talot, jotka kuuluivat erottamattomana osana elämääni, jättää aamupesut, kuunkarkelo, oppitunnit. Tiedon puutarha, sisar Mareanan kilit, kissanpennut. Jättää tunne, ettei koskaan tarvitse olla nälissään. Jättää sisar O ja Aarrekammio.

s. 53

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Maresi: Krönikor från Röda klostret

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Suomennos: Marja Kyrö

Kustantaja: Tammi 2014

213 sivua

-oma-

Aloitin: 1.1.2016

Luettu: 2.1.2016

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Joulukuussa sain luettu vain yhden ainoan kirjan, mutta onneksi se ainokainen oli kuitenkin yksi koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

Anna elää monessa ajassa yhtä aikaa. Muisti on irronnut kiinnikkeistään ja aika on hajonnut palasiksi. Anna tarkastelee elämänsä palasia ihmetellen. Hän yrittää kovasti muistaa mistä hänen elämänsä koostuu, mutta ajoittain hän ei pysty siihen. Silloin hän katoaa itseltään ja pakenee...

Vaikka en odottanutkaan kirjan olevan oikea hilpeyden perikuva, niin silti kirja oli paljon odotettua surullisempi. Anna on sympaattinen päähenkilö, jonka elämä on unohduksen verhoama. Anna muistaa elämästään ne kaikkein tärkeimmäit asiat. Muut kirjan henkilöt ovat etäisiä, joko muistoja tai mitättömyyksiä, joilla ei ole suurempaa virkaa Annan elämässä. Silti kirjaan ei kaipaa oikein mitään muuta. Pelkkä Anna ajatuksineen, listauksineen ja suruineen riittää.

Annan miehen, Antin, kuolema oli selvästi jonkinlainen laukaisija naisen hauraalle mielenterveydelle, mutta en usko sen selittävän muistiongelmia. Itse käsitin kirjan niin, että suurimmat muistiongelmat Annalle tuli vasta vanhemmiten ja muutamien muistikuvien pohjalta Annan oli tarkasteltava elämäänsä taaksepäin.

Kirja oli mukavasti jaettu niin, ettei teksti poukkoillut Annan muistin kanssa samaa vauhtia ajasta ja paikasta toiseen. Paljon jätettiin kertomatta, mutta toisaalta mitään lisää ei kaivannutkaan.

Kirja oli toisaalta myös aika pelottava; milloin pitää huolestua, jos elämä alkaa olla samanlaista kuin Annalla muistamisen ja surun kanssa?

Kannet olivat todella onnistuneet ja kauniit. Kettukarkki oli koko kannen kohokohta ja oli mukava huomata että kannen kuvitus jatkui irtokansien takapuolellakin.

Tätä kirjaa on turha yrittää kuvailla kovin monilla sanoilla, sillä muutamakin riittää; mahtava ja upea! Selja Ahava vakuutti minut kirjallaan Taivaalta tippuvat asiat, mutta tämän kirjan jälkeen hän on yksi lempikirjailijoistani.

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisina ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

s. 14

Eksyneen muistikirja

Kirjailija: Selja Ahava

Kustantaja: Gummerus 2010

205 sivua

-oma-

Aloitin: 28.11.2015

Luettu: 1.12.2015

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä

Ajasta ja paikasta toiseen pomppinut Gwendolyn on aivan maassa. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus pelkkää valhetta? Gwen ei kuitenkaan ehdi suremaan, sillä Saint-Germainen kreivin punoma, vuosisatoja vanha suunnitelma on huipentumassa. Gwenin ja Gideonin on unohdettava keskinäiset kiistansa ja selvitettävä kreivin todelliset aikeet...

Kuten sarjan aiempien osien (Rubiininpuna ja Safiirinsini ) arvioista voi lukea, minulla on ollut tähän sarjaan viha-rakkaussuhde. Toisaalta pidän ideasta, mutta en voi sietää teiniromantiikkaa. Smaragdinvihreä on Rakkaus ei katso aikaa-sarjan päätösosa ja hankin sen hyvissä ajoin kirjahyllyyni, mutta annoin sille ja sarjan päätökselle mahdollisuuden vasta monen kuukauden jälkeen. Päätin, että luen kirjan sellaisenaan, pyörittelemättä silmiäni kaikelle mikä ärsyttää. Ja huomasin rakastavani kirjaa ja koko sarjaa...

Romantiikka on edelleen imelää ja huumori välillä aika ala-arvoista, mutta tarina vei täysin mukanaan. Halusin kuumeisesti tietää miten kaikki päättyy ja tunnustan jännittäneeni hieman Gwenin ja Gideonin puolestakin... Rakkaus oli todella siirappista ja elämää suurempaa, mutta tuntui paljon siedettävämmältä kuin aiemmissa osissa.

Minulla on ollut omia teorioita asioiden suhteen jo ensimmäisestä kirjasta alkaen ja olen ylpeä siitä, että arvasin muutaman oikein. Lopussa tosin oli ainakin yksi niin suuri yllätys, etten voinut edes uskoa sitä. Valitettavasti en aio sitä kertoa, lukekoot jokainen sen itse. ;)

Lisäksi suuri pelkoni oli, ettei viimeisessä kirjassa ehditä selvitellä kaikkea sitä, mitä kahdessa ensimmäisessä on kasattu kokoon. Huoli oli turha, sillä kaikki tuli lopulta selväksi ja täydensivät osaltaan kokonaisuuden. Hieman ilkeästi toivoin, että voisin osoittaa jonkin aukon vihjeissä ja ratkaisuissa, mutta valitettavasti (tai onneksi) kirjailija on tehnyt erinomaista työtä. Seuraavaksi aion käydä Kerstin Gierin uuden tuotannon ja sarjan kimppuun...

Pidin tästä osasta kaikkein eniten koko sarjassa ja suosittelen sarjaa kaikille, jotka haluavat pähkäillä aikamatkustuksen ja vuosilukujen kanssa, ärsyyntyä Gwenin ärsyttävästä, mutta silti huvittavasta huumorista, lukea kuvauksia upeista puvuista ja yllättyä täysin lopussa.

"Pysytään ystävinä" -tuo fraasi oli tosiaankin pohjanoteeraus.

"Joku keiju kuolee varmasti joka kerta kun joku lausuu tuon lauseen jossakin päin maailmaa," sanoin.

s. 73

Smaragdinvihreä

Smaragdgrü

Kirjailija: Kerstin Gier

Suomennos: Ilona Nykyri

Kustantaja: Gummerus

485 sivua

-oma-

Aloitin: 23.10.2015

Luettu: 27.10.2015

Riikka Pulkkinen: Vieras

Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä ja matkustaa New Yorkiin. Hän tutustuu naiseen, jonka kautta Maria löytää tanssin maailman. Samalla Maria alkaa tehdä matkaa itseensä, sisimpäänsä. Kuka hän on ja mitä hän haluaa? 
Ja kenelle kuuluu Muumi-päiväkirja, jota Maria kuljettaa mukanaan?

Yleensä pyrin pysymään kaukana kaikista hitusenkin uskontoon viittaavista kirjoista, mutta tässä kirjassa ja sen esittelyssä oli jotain, joka sai minut uskaltamaan. Helpotuksekseni kirjassa käsiteltiin uskontoa, mutta ei pakolla ja hyökkäävästi, vaan osana kirjaa ja sen päähenkilön tarinaa.

Kiehtovinta kirjassa oli Marin yhtäkkinen irtaantuminen omasta elämästään ja matkustaminen New Yorkiin. Itsekin olen haaveillut lähteväni ilmoittamatta ja heittäytyisin seikkailuun, jonka määränpäätä tietäisi etukäteen. Toisten irtiotosta on tosin helpompi lukea kuin sellaiseen hypätä itse.

Irtioton lisäksi kirjassa käsitellään rasismia ja anoreksiaa. Aiheet on otettu esille hienosti, mutta niiden käsittely tuntuu pintapuoliselta ja keskeneräiseltä.

Mari tuntui välillä ärsyttävältä jatkuvan identiteettiongelmansa kanssa. Tarinaa seurattiin kolmessa eri aikajanassa Marian elämässä. Vaikka oletin kirjan olevan kiehtova kertomus Marian uudesta elämästä, niin loppujen lopuksi New Yorkin ja nykyisyyden voitti mielenkiinnossa Marian nuoruus.

Vaikka pidinkin kirjasta, niin silti lukiessa tuli tunne, että hyvä tarina yritetään peittää sanoilla kikkailulla ja taiteellisella tekstin asettelulla. Kauniit ilmaukset ja kuvaukset olivat kauniita, mutta ne helisivät tyhjyyttä, koska tarkemmin ajateltuina niissä ei ollut mitään järkeä. Inhoan juuri tälläistä liian hienoksi vedettyä tekstiä, jossa on kyllä sanoja, mutta ei sanomaa.

En siis ihan täysin pitänyt kirjasta sen toteutuksen takia, mutta tarina vei mukanaan. Kansi on hieman omituinen, väreiltään aika ällöttävä.

Vieras

Kirjailija: Riikka Pulkkinen

Kustantaja: Otava 2012

299 sivua

-oma-

Aloitin: 10.10.2015

Luettu: 12.10.2015

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaan musiikki oli minulle nuorempana tärkeää, sillä se auttoi selviytymään ja jaksamaan maailmassa, johon en tuntunut kuuluvani. Sanat ja rytmi olivat jotain, joka puhutteli minua ja elämääni. Nykyisinkin pidän kyllä artistista jo nostalgian vuoksi, mutta enää ei Vilkkumaan musiikista löydy pakopaikkaa, sillä en tunne edelleenkään kuuluvani minnekään.

Parisen vuotta sitten sain kuulla Maija Vilkkumaan julkaisseen kirjan. Uutinen ei vaikuttanut minuun mitenkään, mutta muutama vuosi aiemmin olisin varmasti hihkuen ostanut kirjan heti sen ilmestyttyä. Nyt kirja sai odottaa siihen asti, kunnes löysin sen alennushinnalla kirjakaupasta.

Linda kirjoittaa gonzoa underground-lehti Parsaan. Leila on kuusikymppinen juorutoimittaja, joka on löytänyt internetin. Kotiäiti Silja haluaisi kovasti kirjoittaa jotain tärkeää, mutta osaa kirjoittaa vain sivupersoonastaan Gwendolynistä. Siljan mies, Harri, valloittaa pelialaa yrityksensä Jano Entertainmentin kanssa. Äidinkielen opettaja Ville ilmaisee kärkkäästi mielipiteitään melkein aiheesta kuin aiheesta. Miten nämä ihmiset liittyvät toisiinsa ja mitä seuraa, kun heistä jokainen vaikuttaa toistensa elämään?

Pinnallisesti kaikki kirjan hahmot ovat erilaisia, mutta kun rapsuttaa maalikerroksen pois, paljastuu alta samankaltaisuus. Vain yksi kirjan henkilöistä tuntuu olevan onnellinen ja muutkin vain silloin, kun ollaan rakastuneita/rakasteltu. Kaikkien parisuhteet epäonnistuvat. Humoristiset hahmot tuntuvat lähemmin tarkasteltuina surullisilta. Jos minun olisi pakko valita yksi kirjan hahmoista mukaani autiolle saarelle, ottaisin varmaan Lindan. Hän on samaan aikaan hauska ja rasittava, itseasiassa hyvin rasittava, mutta muihin verrattuna ehkä koko kirjan mielenkiintoisin henkilö.

Kirja on kirjoitettu satiirisesti, korostetun tajunnanvirtamaisesti. Juuri tuo ominaisuus tekee tekstistä välillä hyvin hankalan seurata, mutta onneksi tarinassa kiinni pysyäkseen ei tarvitse paljon aivojaan vaivata.

Kirja tuntuu ylipitkältä, asiat ei etene minnekään. Muutaman hahmon pois jättäminen tuskin olisi kirjaa huonontanut, mutta pitänyt kokonaisuuden yhtenäisempänä. Jotenkin kirjasta huokuu omituinen päämäärättömyys, sekä tarinasta, hahmoista ja koko ideasta. Äh, tämä on taas sellaisia kirjoja, joista ei oikein osaa sanoa mitään tarpeeksi kuvaavaa.

Kansi on mielestäni todella onnistunut, pidän väreistä ja asetelmista. Lisäksi minusta oli kiva huomata, että kannessa todellakin on nainen katolla. Pidän kirjojen kansien yllättävistä yksityiskohdista.

Loppupäätelmä on, että kirja ei vakuuttanut, mutta ei se nyt ihan huonokaan ollut. Voisin väittää, että jos olisin lukenut kirjan ilman, että tiedän kuka sen on kirjoittanut, olisin osannut arvata oikein. Maija Vilkkumaan kirjassa on hyvin paljon samaa kuin hänen biiseissään ja omituinen soundtrack soikin koko kirjan lukuprosessin ajan päässäni.

Uskoisin kirjan kielen ja vauhdin kiehtovan nuoria ja nuoria aikuisia, vaikka kohdeikäryhmä saattaakin olla vanhempaa. Itselleni tämä oli pettymys, tosin odotuksetkaan eivät olleet korkealla.

Mutsi tulee ja peittää hyvin tunteensa, joista päällimmäisenä lienee järkytys, laittaa joululevyn soimaan (syyskuussa! Nainen on vittu järjiltään!) ja alkaa kerätä roskia muovikassiin. Sanon etten kestä jos tulee Varpunen jouluaamuna. Se tulee tietenkin heti ekana, mutsi laittaa kovempaa. Hyväksyn kyseisen biisin vain jos kohdassa "ota siemen multa" nuollaan huulia ja elehditään pornahtavasti. Muuten en kestä sitä, enkestäenkestäenkestä.

Linda, s. 23

Nainen katolla

Kirjailija: Maija Vilkkumaa

Kustantaja: Kaiku Books 2013

334 sivua

-oma-

Aloitin: 6.10.2015

Luettu: 7.10.2015

David Nicholls: Kaikki peliin

Eletään vuotta 1985 Pohjois-Englannissa ja Brian on lähtemässä opiskelemaan yliopistoon. Vihdoin nuorukainen pääsee arvoiseensa seuraan, pois junttikaveriensa ja työväenluokkaisen kotinsa vaikutuspiiristä. Yliopistolla Brian huomaa että hänen odotuksensa itsensä ja opiskelun suhteen ovat olleet hieman liian korkealla. Kun kuvioihin astuu yläluokkaisen perheen kaunis tytär, Alice, päättää Brian tehdä vaikutuksen tyttöön. Paras tapa on tietenkin osallistua koulun tietokilpailujoukkueeseen ja loistaa yliopistojen välisessä kilpailussa. Hinnalla millä hyvänsä...

Kaikki peliin on jo juoneltaan niin elokuvamainen, etten yhtään ihmettele että kirjasta on todella väännetty elokuva vuonna 2006 (suomeksi elokuvan nimi taitaa olla Heikoin lenkki). Elokuvamaisuus oli sekä hyvä että huono juttu; kirjan tapahtumat saattoi kuvitella päässään, mutta välillä käänteet olivat hieman liian ennakoitavia. Tämä on taas sellaisia kirjoja, joista tavallaan pitää, tavallaan ei. Jokin mättää, muttei tiedä oikein, että mikä.

Brian oli ihanan höpsö, pikkupoikamainen ja myötähäpeää herättävä tunari, jonka edesottamuksia seurasi pienen huolen kanssa koko kirjan ajan. Lisäksi Brian ei tuntunut ottavan ollenkaan opikseen omista mokistaan, vaan jatkoi samaa vauhtia eteenpäin.
 Brian on yksinäinen, omaa paikkaansa etsivä nuori mies, joka ei tunnu sopeutuvan kotiinsa eikä yliopistolle. Kokemus vastakkaisesta sukupuolesta on vähäistä, oma ulkonäkö mietityttää ja poika niin hukassa, että teot ovat usein päättömiä. Miksi nuori mies tälläisessä tilanteessa on hauska, mutta nuori nainen tuntuu huonolla tavalla säälittävältä ja omituiselta?

Kirjan teema, eli tietokilpailu, näkyi jokaisen luvun alussa esitetyllä kysymyksellä. Juonessa tietokilpailu tuntuu välillä hautautuvan kaiken muun alle, kunnes lopussa se kaivetaan paremmin esille loppuhuipennukseen. Kirjaa lukiessa tiesi, että vaihtoehtoja loppuun oli vain kaksi; menestys tai katkera häviö. Mahdollisuudet molempiin meni sellaista vuoristorataa eteenpäin, että voisin sanoa yllättyneeni lopusta.

Välillä kirja tuntui hieman ylipitkältä, kun erilaisia käänteitä putkahteli joka suunnasta ja jokaisen jälkeen kirja tuntui jäävän paikoilleen hetkeksi aikaa, kunnes päästiin taas eteenpäin. Tarina yritetään venyttää suurin piirtein yhden lukuvuoden mittaiseksi, joten jotain täytettä on pakko olla, vaikka ei tarvitsisi.

Kirja oli tottakai hauska ja hyvin kirjoitettu, mutta kuitenkin hieman liian...jotain. Plussaa kirjalle miesten kummallisen, mutta lojaalin ystävyyden kuvaamisesta. Ja 80-luvusta!

Minun pitäisi kirjoittaa essee "Luontokuva John Donnen Pyhissä soneteissa", mutta en ole viikon aika edistynyt sen kanssa juuri ollenkaan.

Lyijykynämerkinnöistäni sivun reunassa ei ole juurikaan apua. Olen kirjoittanut sellaisia asioita kuin "Marian ilmestys!","ironiaa?","vrt.Freud" ja "antaa takaisin samalla mitalla!", enkä muista enää miksi.

s.125

Kaikki peliin

Starter for Ten

Kirjailija: David Nicholls

Suomennos: Sauli Santikko

Kustantaja: Otava 2012

414 sivua

-oma-

Aloitin: 3.10.2015 

Luettu: 5.10.2015

Kirjakauppoja ja kopukoita

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Kirjan nimikin kertoo olennaisen; kirjassa on koottuna kirjakauppiaiden hulvattomia, omituisia ja hieman pelottaviakin asiakaspalvelutilanteita. Kirja on hauskaa luettavaa, tosin välillä miettii miten tyhmiä ihmisiä onkaan olemassa. Samaan syssyyn alkaa arvostamaan kirjakauppiaita ja muita myyjiä uudella tavalla. Tälläinen kirja olisi kiva koota Suomenkin kirjakaupoista ja kirjastojen henkilökunnalta saisi varmasti samanlaista materiaalia vaikka kuinka.

Itsekin olen kuullut kirjakaupassa asioidessani mielenkiintoisia, mutta yleensä (onneksi) ihan kirjoihin liittyviä kysymyksiä, joissa myyjän asiantuntemus on valttia. Ison ketjun myymälässä tietää saavansa hyvää palvelua, jos myyjä löytää kirjan hetkessä pelkän kuvauksen tai kannessa olevan kuvan perusteella.

Tämä on hyvä välipalakirja selailtavaksi ja sarjakuvamainen kuvitus tekee jutuista vieläkin hauskempia.

Asiakas: Tiedättekö elokuvan Coraline?

 Kauppias: Kyllä hyvinkin.

Asiakas: Tyttäreni rakastaa sitä. Aiotaanko siitä tehdä kirja?

s. 12

Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Weird Things Customers Say in Bookshops

Kirjailija: Jen Campbell

Suomennos: Aino Partanen

Kustantaja: Nemo 2012

119 sivua

-kirjastosta-

Aloitin ja luettu: 14.10.2015 

 Merja Jalo: Hubertusratsastus

Nea kuulee tallilla puhuttavan jännittävästä Hubertusratsastuksesta ja tyttö haluaisi mukaan hauskanpitoon. Varoituksista huolimatta Nea päättää osallistua ratsastukseen lainaponilla...

Löysin kirjan sattumalta kirpputorilta ja koska tämä on Nea-sarjan vanhoista kirjoista minulle kaikkein vierain, päätin verestää muistoja ostamalla kirjan omaksi. Tämä kirja oli sarjasta aina se, jota ei aikoinaan kirjastosta löytynyt. Olen lukenut tämän ehkä kerran tai pari. Nyt nämä vanhat Nea-kirjat on katoava luonnonvara. Nostalgian takia se on sääli, mutta kirjallisesti nämä eivät ole mitään merkityksellisiä teoksia.

Kirja on sarjan toinen ja aloittelija-Nea törttöilee kirjassa oikein kunnolla. Hieman säälin Neaa, jonka pitää oppia kaikki aina pahimman kautta. Kirjan ajankulu, henkilöiden iät ja tallin tapahtumat tuntuvat olevan aika tavalla hukassa ja hakusessa, mutta ei se haittaa, koska pääasia kuitenkin toteutuu; kirjassa on hevosia! Lisäksi Jalo osaa aina ujuttaa mukaan teoriaa ja opetuksen, tosin hieman rautalangasta väännettynä.

Muita Nea-sarjan kirjoja, joista olen kirjoitellut; Kamppailu hevosesta, Nea, hevosenhoitaja ja Hoitoponi.

 Viimein Nea saapui valkoisen aitauksen kulmalle. Hänen silmänsä tavoittivat jotakin, mikä pysäytti hänet hetkeksi. Hevonen! Tarhassa oli valkoinen hevonen. Ja millainen hevonen!
    Nea kömpi aidalle katsomaan.
    Valkea hevonen seisoi keskellä tarhaa pää pystyssä. Sen pitkä harja liehui tuulessa. Se oli pyöreärunkoinen... Kaunein hevonen, minkä Nea oli milloinkaan nähnyt. Mutta mistä se oli tullut tänne tallille?
s. 23

Hubertusratsastus

Kirjailija: Merja Jalo

Kustantaja: Otava 1990

144 sivua

-oma-

Aloitin: 8.11.2015

Luettu: 9.11.2015

 

Spencer Quinn: Häntäkarvan varassa - Nuuskijatutkimuksia 2

Yksityisetsivä Bernien työtoveri, koira Chet, ei ole uskoa harittavia korviaan, kun kuulee heidän seuraavan työtehtävänsä; heidän pitää toimia henkivartijoina koiranäyttelyyn osallistuvalle Prinsessa-koiralle! Kun Prinsessa ja hänen omistajansa kreivitär Adeline Borghese kaapataan ja vielä Bernien tyttöystävä Susiekin katoaa tapauksen myötä, joutuu Chet ja Bernie tekemään kaikkensa selvittääkseen jutun.

Koko kirja on kirjoitettu koiran, eli Chetin, näkökulmasta ja kertomana. Tavallaan oikein viehättävä ja hassu ajatus, mutta toteutus ei ole kovin onnistunut. Chet on toki suloinen koiramaisine ajatuksineen ja aivoituksineen, mutta valitettavasti juonen seuraaminen koiran ajatuksenvirtaa pitkin on aika hankalaa. Varsinkin, kun Bernie ja Chet joutuvat eroon toisistaan. Silloin tekstin seuraaminen oli erittäin hankalaa ja kirjan loppupuolella tapahtui turhaa toistoa, kun Chetin selville saamat asiat selvisivät pikkuhiljaa Berniellekin. Kirja olisi ollut huomattavasti helpompi luettava, jos muutamissa kohdissa kertojana olisi toiminut Bernie. Chetin ajatukset tuntuivat alkavan poukkoilla aina, kun jotain jännittävää tapahtui ja pääasiat tuntuivat hautautuvan jonnekin.

Parasta kirjassa on kuitenkin koiramainen näkökulma ihmisten maailmaan ja Chetin ajatukset. Uskon, että juuri samalla tavalla asioita kommentoisi melkein mikä tahansa eläin, sillä me ihmiset olemme todella kummallisia olemattoman hajuaistimme ja omituisten vempeleidemme takia. Chet myös huolehtii Berniestä melkein liikuttavalla tavalla ja tietää, ettei isännän kannattaisi kaivaa humalaisena shekkivihkoa taskusta.

Valitettavasti koiran kuvailemana melkein kaikki kirjan henkilöt olivat melkein samanlaisia ja sivuhenkilöt jäivät hyvin etäisiksi.

Lopussa kaikki tuntui ratkeavan liian helposti, jos unohdetaan kertojan puutteet ja toisinnot. Loppuratkaisu oli helposti arvattavissa, joten mitään suurempaa mysteeriä ei tapauksessa ollut.
En sanoisi tätä dekkariksi ja koira kertojana voi antaa aika lapsellisen kuvan kirjasta, mutta ihan aikuisten teoksesta on kyse.

Kansi on aika tylsä ja epäselvä. Menevämpi kuva kannessa antaisi potkua kirjalle, toisaalta toiminallinen kuva, jossa koira juoksentelee kieli suusta roikkuen, saattaisi olla liian tavanomainen. Pelkkä koiran tassunjälki (hiekassa yms.) olisi yksinkertainen, hillitty ja toimiva.

Tämä on Nuuskijatutkimukset-sarjan toinen osa ja voisin ihan hyvin lukea myös ensimmäisen osan. Kirja ei ollut huono, ehkä hieman tylsä, mutta sen paikkasi jo kehumani Chetin tarinointi.

Silmäluomeni alkoivat painaa. Niin käy kerran tai pari päivässä, tai ehkä useamminkin. Tunne on kerrassaan herkullinen. Sitä on vaikea kuvailla, mutta se tarkoittaa joka tapauksessa, että torkut ovat tulossa. Torkkuminen on vähän kuin nukkumista. Siinä on kai jokin ero, mutta mikä? No, sanotaan vaikka, että pidän kovasti kummastakin.

s. 44-45

Häntäkarvan varassa

Thereby Hangs a Tail

Kirjailija: Spencer Quinn

Suomennos: Aila Herronen

Kustantaja: WSOY 2012

363 sivua

-oma-

Aloitin: 30.9.2015

Luettu: 2.10.2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Louisa Clarkin elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on tuttua ja turvallista. Olosuhteiden pakosta Lou joutuu ottamaan vastaan työn henkilökohtaisena avustajana, vaikka nuorella naisella ei ole työstä aiempaa kokemusta. Avustettava on onnettomuudessa halvaantunut Will, jonka elämä oli ennen vauhdikasta ja värikästä. Nyt mies istuu pyörätuolinsa vankina ja elämä vaikuttaa mustalta.

Lou päättää palauttaa Willin elämään ilon. Willillä ja Loulla ei ole aluksi mitään yhteistä; Will haluaisi mennä ja tehdä, mutta ei voi. Lou taas ei halua päästää irti tutusta ja turvallisesta. Lopulta he näkevät toisensa ja tajuavat mitä eläminen lopulta on, mutta sitten on aika tehdä suuria päätöksiä...

Odotin kirjan olevan hieman erikoisemmalla alkukuviolla varustettu rakkaus-nyyhkytarina, jossa pari saa lopussa toisensa. Kirja muistuttikin suurelta osin niitä harvoja Nora Robertsin kirjoja, mitä olen joskus lukenut, muutamaa juonellista poikkeusta lukuunottamatta.

Kirjan henkilöt on jotenkin ärsyttäviä. Will on tietenkin nuori ja komea, mutta halvaantunut. Lou taas on niin ylikorostetun tavallinen ja nuhteeton, että se alkaa olla jo epänormaalia. Loun tavallisuutta alleviivataan jatkuvasti koko kirjan ajan. Ainoa ns. värikäs puoli naisessa on hänen pukeutumistyylinsä, joka kuvataan erikoiseksi, mutta vaatetusta kuvaillaan oikeastaan vain minihameiden ja sukkahousujen osalta. Loulla on säkenöivä ja vastustamaton luonne (tottakai!) ja hänen kömpelyytensä on suloista (jipii!). Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa lukea, miten kiroileva ja kapinoiva punkkari-Lou olisi säväyttänyt Willin elämää. Kirjan loppu olisi todennäköisesti ollut erilainen.

Kärjistetyt sivuhahmot, kuten Loun kaikkivoipa sisko ja Loun poikaystävä Patrick eivät oikein olleet tehtäviensä tasalla. Kirjassa oli aika monta hahmoa, joita ilman kirja olisi mennyt eteenpäin jouhevammin.

Kaiken höttöisen, pikku hiljaa kasvavan romantiikan ja pääparin välien selvittelyn takana on kuitenkin suuria kysymyksiä; kuka päättää sinun elämästäsi? Kuka päättää sinun kuolemastasi? Saako itse päättää elämänsä päättämisestä ja voiko neliraajahalvaantunut koskaan todella elää? Pitkien lukusessioiden aikana kirja alkoi tuntua raskaalta ja aavistukset lopun suhteen kummittelivat takaraivossa.

En tiedä halvaantumisesta tai aiheesta kovinkaan paljoa, mutta kirjassa tuntui olevan faktat kohdillaan. Loun epätoivoinen tiedonhaku netistä oli uskottavaa, itsekin tekisin niin samassa tilanteessa.

"Välikertojat" muutamissa luvuissa sotkivat kerronnan. Ymmärrän, mitä systeemillä on haettu, mutta se ei vain toiminut. Pääkertojana toimiva Loukaan ei aina pysynyt täysin yhtenäisenä ja selkeänä, tälläisissä kirjoissa harvemmin kikkaillaan kerronnalla.

Kansi on värikäs, ehkä liiankin. Hieman maltillisempi kansi saattaisi houkutella useammat ansaan.

Vaikka kirja oli ok ja sen käsittelemät aiheet mielenkiintoisia, ei kirja ja sen tapahtumat jääneet mieleen kun kirjan oli lukenut. Upeiden, mahtavien kirjojen jälkeen olo on epätodellinen ja tapahtumat pyörivät mielessä vielä pitkään. Kerro minulle jotain hyvää sai miettimään asioita vain sen aikaa, kun kirjaa luki.

Kirjalle on näköjään jonkin sortin jatkokin, nimeltään After You.

"Tosi avuliaita kavereita, vai mitä?" sanoin iloisesti käynnistäessäni moottorin.

" Se pitkä mies kaatoi koko oluensa oikealla säärelleni", sanoi Will.

"Lemuan kuin olutpanimo."

"Ei voi olla totta", sanoi Nathan kun lopulta ajoin kohti pääsisäänkäyntiä.

"Katsokaa. Ihan katsomon vieressä on liikuntaesteisten parkkipaikka. Ja se on kokonaan asvaltoitu."

s. 200 

Kerro minulle jotain hyvää

Me Before You 

Kirjailija: Jojo Moyes

Suomennos: Heli Naski

Kustantaja: Gummerus 2015

476 sivua

-oma-

Aloitin: 28.9.2015

Luettu: 30.9.2015 

Kaksi klassikkoa

Lupasin itselleni jokin aika sitten, että ryhdyn lukemaan enemmän kirjallisuuden klassikoita ja merkkiteoksia. Niitä kirjoja, jotka jokaisen pitäisi lukea elämänsä aikana. Siitäkin huolimatta, että jotkin teokset tiedän tai kuvittelen hyvin kuiviksi ja raskaiksi. Otin pehmeän laskun "sivistyneempään" kirjallisuuteen ja valitsin kaksi helppoa klassikkoa, jotka ovat minulle tuttuja, mutta joihin en ole sen suuremmin paneutunut.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

 Lentäjä tekee pakkolaskun Saharan autiomaahan ja tapaa siellä Pikku Prinssin, joka on kotoisin tähdeltä nimeltä Asteroidi B 612. Pikku Prinssi kertoo lentäjälle matkastaan eri taivaankappaleiden kautta Maahan.

Pikku Prinssin tarina on pääpiirteissään minulle tuttu ja mietin olenko lukenut tämän kirjan joskus lapsena, mutta en muista asiaa varmaksi. Välillä teksti oli kuitenkin hyvin tutunoloista, mutta voi johtua myös siitä, että lainauksiin kirjasta voi törmätä melkein missä vain. Tämän oman kirjani löysin aikoinaan kirpputorilta eurolla, mutta en ole sitä lukenut.

Jokatapauksessa lukaisin kirjan parissa tunnissa ja lukukokemus oli ristiriitainen; tavallaan pidin, tavallaan en. Jokin epämääräinen tuntui koko ajan häälyvän lukemisen takana; pidänkö tästä siksi, että tästä on pakko pitää?

Koko kirja ja tarina ovat pohjimmaltaan hyvin surullisia. Koko kirjaa kaihertaa jatkuva alakulo ja lopun epätietoisuus tuntui enemmänkin ahdistavalta kuin helpottavalta. Kirjassa on hienoja ajatuksia ja mahtavia oivalluksia, mutta ajan myötä ne ovat hieman kuluneet, muuttuneet kliseiksi. Isojen ihmisten, eli aikuisten stereotypiat on osuvia, kärjistettyjä. Minkälaisia tarinoita Pikku Prinssi kertoisi nykyajan aikuisista?

Kannet ja kuvitus ovat tekijän omaa käsialaa. Yksinkertaisia, mutta klassisia.

Seuraavalla tähdellä asui Juoppo. Niin lyhyt kuin tämä vierailu olikin, teki se pikku prinssin hyvin alakuloiseksi:

-Mitä sinä teet? hän kysyi Juopolta, jonka tapasi istumasta hiljaisuudessa, edessään kokoelma tyhjiä ja täysinäisiä pulloja.

- Juon, vastasi Juoppo synkän näköisenä.

- Miksi sinä juot? kysyi pikku prinssi.

- Unohtaakseni, vastasi Juoppo.

- Unohtaaksesi mitä? kysyi pikku prinssi, jonka kävi jo sääliksi miestä.

- Unohtaakseni, että häpeän, tunnusti Juoppo pää painuksissa.

- Mitä sinä häpeät? tiedusteli pikku prinssi, joka olisi halunnut auttaa häntä.

- Häpeän, että juon, sanoi Juoppo sulkeutuen sitten lopullisesti sanattomuuteen. 

s. 44

Pikku Prinssi

Le petit Prince

Kirjailija: Antoine de Saint-Exupéry

Suomennos: Irma Packalén

Kustantaja: WSOY

96 sivua

-oma-

Aloitin ja luettu: 23.9.2015

William Shakespeare: Romeo ja Julia

 Kaksi toisiaan vihaavaa sukua asuu Veronassa, kauniissa kaupungissa Italiassa. Suvut eivät tiedä, miten kalliin hinnan joutuvat maksamaan erimielisyyksistään, kun sukujen nuoret vesat, Romeo ja Julia, rakastuvat toisiinsa palavasti...

Romeo ja Julia on minulle tuttu vain useista viittauksista vähän kaikkialla ja Baz Luhrmannin kauniista elokuvasta, joka soveltaa vanhaa näytelmää nykyaikaan sovitettuna. Oman kirjahyllyni versio on kirpputorilöytö ja saman painoksen kantta etsin ympäri nettiä, mutta en löytänyt. En valitettavasti jaksanut kuvata itsekään tätä, joten mennään ilman kuvaa.

 Valitettavasti tarina on paljon viihdyttävämpi elokuva kuin alkuperäisenä näytelmänä. Vielä kamalampi kokemus oli lukea näytelmä suomeksi. Teksti on jotenkin jäykkää ja töksähtelevää. Jos katsoisin näytelmää suomeksi teatterissa, saattaisi esitys olla vaivaannuttava kokemus. Jotenkin tälläinen tyyli ei vain sovi suomen kieleen. Alkuperäinen kieli, englanti, on paljon sujuvampaa ja miellyttävämpää.

Tarinakin oli jo loppuun kulutettu Shakespearen kirjoittaessa näytelmänsä, joten tämän klassikon lukematta jättäminen ei paljoa sivistystasoa laske. 

Julia: Nous lempi ainut vihast' ainoasta!

Näin liian varhain, myöhään tunsin vasta!

Ei lemmen ennettä sen pahempaa,

kun vihamiestään täytyy rakastaa.

s. 44

Romeo ja Julia

Romeo & Juliet

Kirjailija: William Shakespeare

Suomennos: Yrjö Jylhä

Kustantaja: Otava

134 sivua

-oma-

Aloitin ja luettu: 24.9.2015 

Annikki Kaivola-Bregenhøj: Kerrotut ja tulkitut unet

Kerrotut ja tulkitut unet luo perusteellisen katsauksen ihmisten ajatuksiin, uskomuksiin ja kokemuksiin unista. Unet ovat kiinnostaneet ihmisiä kautta aikain ja monet unisymbolit ovat kansainvälisesti tunnettuja; mustat hevoset ja hampaiden irtoamiset. Kirjan perustana on vanha ja nykyinen kansanperinne, joiden rikkaiden aineistojen lisäksi se käsittelee varhaisimpia, jo ennen ajanlaskun alkua käytössä olleita unioppaita.

Ensimmäinen huomautus kirjaa koskien; kyseessä ei ole tavallinen unien tulkintakirja, jossa luetellaan aiheita ja niille selityksiä. Kirja on enemmänkin katsaus unien kerronnan ja tulkinnan historiaan, mikä minusta ainakin on tavattoman mielenkiintoista. Unien selittelyistä en välitä, mutta tälläinen "tietokirja" oli paljon mieluisampaa luettavaa. Olen pitänyt unien tulkintakirjoja aina hieman säälittävinä ja huvittavina, mutta tämä syväluotaava teos muutti käsitykseni tulkintakirjoista.

Kirjassa on paljon tavallisten ihmisten kertomia unia ja mietteitä omista unistaan. Toisten unista on mukava lukea ja muistella, onko itse nähnyt joskus samanlaista unta. Oli myös jännittävää huomata, miten samat uniaiheet ja niiden selitykset olivat samat eripuolilla maapalloa. Sattumaa? Siihen kirja ei ota kantaa, mutta unet tuntuivat kirjan luettuani vieläkin taianomaisimmalta, tosin nykyisin muistan omia uniani hyvin harvoin. Myös historian erilaiset unikertomukset olivat kiinnostavia, tosin joissakin kohdissa parempi pohjustus olisi ollut tarpeen. Paljon erilaista nippelitietoa unista.

Kirjasa ei oteta suoraa kantaa siihen, onko unien tulkinta mahdollista vai vain aivojemme sepitettä, joten kirjan voi lukea kuka tahansa unista ja kansanperinteestä kiinnostunut. Tekstien jaettelu ja rakenne oli välillä hieman sekavaa, mutta kokonaisuutena toimivaa.

Kerrotut ja tulkitut unet - kulttuurinen näkökulma uniin

Kirjailija: Annikki Kaivola-Bregenhøj

Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010

205 sivua

-oma-

Aloitin: 31.8.2015

Luettu: 12.9.2015