Kerstin Gier: Smaragdinvihreä

Ajasta ja paikasta toiseen pomppinut Gwendolyn on aivan maassa. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus pelkkää valhetta? Gwen ei kuitenkaan ehdi suremaan, sillä Saint-Germainen kreivin punoma, vuosisatoja vanha suunnitelma on huipentumassa. Gwenin ja Gideonin on unohdettava keskinäiset kiistansa ja selvitettävä kreivin todelliset aikeet...

Kuten sarjan aiempien osien (Rubiininpuna ja Safiirinsini ) arvioista voi lukea, minulla on ollut tähän sarjaan viha-rakkaussuhde. Toisaalta pidän ideasta, mutta en voi sietää teiniromantiikkaa. Smaragdinvihreä on Rakkaus ei katso aikaa-sarjan päätösosa ja hankin sen hyvissä ajoin kirjahyllyyni, mutta annoin sille ja sarjan päätökselle mahdollisuuden vasta monen kuukauden jälkeen. Päätin, että luen kirjan sellaisenaan, pyörittelemättä silmiäni kaikelle mikä ärsyttää. Ja huomasin rakastavani kirjaa ja koko sarjaa...

Romantiikka on edelleen imelää ja huumori välillä aika ala-arvoista, mutta tarina vei täysin mukanaan. Halusin kuumeisesti tietää miten kaikki päättyy ja tunnustan jännittäneeni hieman Gwenin ja Gideonin puolestakin... Rakkaus oli todella siirappista ja elämää suurempaa, mutta tuntui paljon siedettävämmältä kuin aiemmissa osissa.

Minulla on ollut omia teorioita asioiden suhteen jo ensimmäisestä kirjasta alkaen ja olen ylpeä siitä, että arvasin muutaman oikein. Lopussa tosin oli ainakin yksi niin suuri yllätys, etten voinut edes uskoa sitä. Valitettavasti en aio sitä kertoa, lukekoot jokainen sen itse. ;)

Lisäksi suuri pelkoni oli, ettei viimeisessä kirjassa ehditä selvitellä kaikkea sitä, mitä kahdessa ensimmäisessä on kasattu kokoon. Huoli oli turha, sillä kaikki tuli lopulta selväksi ja täydensivät osaltaan kokonaisuuden. Hieman ilkeästi toivoin, että voisin osoittaa jonkin aukon vihjeissä ja ratkaisuissa, mutta valitettavasti (tai onneksi) kirjailija on tehnyt erinomaista työtä. Seuraavaksi aion käydä Kerstin Gierin uuden tuotannon ja sarjan kimppuun...

Pidin tästä osasta kaikkein eniten koko sarjassa ja suosittelen sarjaa kaikille, jotka haluavat pähkäillä aikamatkustuksen ja vuosilukujen kanssa, ärsyyntyä Gwenin ärsyttävästä, mutta silti huvittavasta huumorista, lukea kuvauksia upeista puvuista ja yllättyä täysin lopussa.

"Pysytään ystävinä" -tuo fraasi oli tosiaankin pohjanoteeraus.

"Joku keiju kuolee varmasti joka kerta kun joku lausuu tuon lauseen jossakin päin maailmaa," sanoin.

s. 73

Smaragdinvihreä

Smaragdgrü

Kirjailija: Kerstin Gier

Suomennos: Ilona Nykyri

Kustantaja: Gummerus

485 sivua

-oma-

Aloitin: 23.10.2015

Luettu: 27.10.2015

Kerstin Gier: Safiirinsini

Safiirinsini on Rakkaus ei katso aikaa-trilogian toinen osa ja jatkoa kirjalle Rubiininpuna, jonka luin helmikuussa ja joka ei tehnyt minuun vaikutusta. Jokin tässä kirjasarjassa kuitenkin vetää puoleensa, koska hyllyssä odottelee vielä luettavaksi pääsyä sarjan kolmas ja paksuin osa, Smaragdinvihreä.

Gwendolynin elämä on ollut yhtä vuoristorataa siitä lähtien, kun hän paljastui perheensä aikamatkaajaksi. 16-vuotiaana elämä ei ole muutenkaan helppoa, saati sitten keskellä kaikkea omituista aikamatkojen ja arvoitusten takia, mutta komea Gideon aiheuttaa myös päänvaivaa omituisella ja ristiriitaisella käytöksellään...

Aloitin lukemisen mielenkiinnolla, mutta hieman varautuneena ykkösosan takia. Hyvin nopeasti paljastui, ettei tämäkään osa ole ainakaan romantiikaltaan minua varten; kaikki on niin siirappista, että sormet jää kiinni paperiin ja tunteet heittelehtii laidasta laitaan. Romantiikkakuviot on edelleen ennalta-arvattavia ja tylsiä.
Jotkun henkilöhahmoista ovat pelottavan epävakaita, jos heidät tapaisi oikeassa elämässä, sillä yhdellä aukeamalla voi lukea hahmon koko tunneskaalan ilosta hämmennyksen ja surun kautta vihaan. Tottakai tuollainen käytös vauhdittaa hahmojen välisiä ristiriitoja ja sovintoja, mutta niiden lukeminen on huvittavaa.

Kirjan teini-löpinät oli puuduttavaa luettavaa, tosin kirjan kohderyhmä on varmasti eri mieltä. Huumori kirjassa on ihan omaa luokkaansa, nimittäin se on joko loistavaa tai surkeaa. Gwendolynin seuraksi putkahtaa uusi hahmo, demoni Xemerius, joka on mukava ajoittainen ilopilleri, mutta en usko että kovinkaan montaa lukijaa jatkuvat pissavitsit jaksavat pidemmän päälle edes hymyilyttää. Päähenkilö Gwendolyn on edelleen suurimmaksi osaksi ärsyttävä. On valitettavaa, että nuori päähenkilö toimii parhaiten vain kohtauksessa, jossa hän on kännissä.

Huonosti peitelty tupakoinnin turhuudesta ja vaaroista "saarnaaminen" pisti silmään. Nuoret lukijat tuskin tarttuvat noin hienovaraisiin vihjailuihin asian tiimoilta eikä kukaan usko, että nykyajan aikuisista kaikki ovat tietenkin tupakointia vastaan. Samalla leimataan entisajan tupakoijat typeriksi ja tyhmiksi, vaikka he elävät vain oman aikansa käsitysten mukaan. Muutenkin kirjassa entisaikojen ihmisiä pidetään tyhminä, jotka eivät osaa ihmetellä mitään ja Gwendolyn saa mokailla rauhassa.

Parasta kirjassa on arvoitukset ja sisäinen salapoliisini on jo keksinyt kymmeniä teorioita kirjaan liittyen. Valitettavasti joudun odottamaan ratkaisuja kolmanteen kirjaan asti, sillä kakkoskirja enemmänkin kasaa lukijalle lisää mietittävää kuin antaisi vastauksia. On hieman ärsyttävää, kun matkalla ei paljasteta mitään, vaan kaikki jätetään kolmoskirjan harteille.

Kakkososa oli ehkä hitusen parempi kun Rubiininpuna. Loppua kohden meno parani, mutta muuten kirja oli melko tasapaksu kerronnaltaan.
Mikä minut saa sitten lukemaan ja hankkimaan vielä omaksi nämä kirjat? Vastaus valkeni itsellenikin yhtäkkiä; en halua myöntää itselleni, että oikeasti pidän sarjasta paljonkin. En vain voi uskoa, että tälläinen uppoaa minuun, joten kaivan kirjoista huonot puolet esille vaikka väkisin.

Joten odotettavissa vielä yhden kirjan verran parjausta ja murinaa.

Safiirinsini

Saphirblau

Kirjailija: Kerstin Gier

Suomennos: Riitta Virkkunen

Kustantaja: Gummerus 2014

360 sivua

-oma-

Aloitin: 25.3.2015

Luettu: 26.3.2015

Kerstin Gier: Rubiininpuna

Tämän kirjan päätin lukea tilanteessa, jossa tuntuu ettei mikään jo valmiiksi lukupinossa oleva kirja juuri silloin kiinnosta ja haluaa lukea jotain aivan muuta. Rubiininpuna houkutteli enemmän kauniilla kansillaan kun varsinaisesti juonella. Aikamatkustelu ei ole ikinä ollut mielenkiintoisten asioiden listallani, sillä asian ajattelusta saa usein päänsä vain kipeäksi. Onko se mahdollista vai eikö ole? Mitä ongelmia siihen liittyy? Mitä hyötyä siitä on vai onko mitään?
Näihin kysymyksiin ei kirja tarjoa vastauksia, valitettavasti.

Gwendolyn on 16-vuotias lontoolaistyttö, jonka suvussa periytyy aikamatkaajageeni. Kaikki odottavat geenin olevan Gwendolynin serkulla Charlottella, mutta kuten arvata saattaa, geeni onkin Gwendolynnilla. Pian Gwendolyn on keskellä ikiaikaista salaseuraa, aikamatkustelua ja kahdentoista jalokiven ketjua. Salaisuudet ympäröivät Gwendolynin ennen niin tavallista elämää ja kaiken lisäksi hänen aikamatkaajakaverinsa on ärsyttävä ja komea Gideon.

Kirjan aikamatkusteluun liittyvät jutut tuntuvat aluksi sekavilta ja liian rönsyileviltä, eikä tekstin ymmärtämistä helpota koko ajan eteen putkahtavat uudet mysteerit. Yksityiskohtia on liikaa, mutta lopulta tietotulva hieman laantuu ja lukeminen sujuu ilman päänsärkyä. Itse kirjan idea on todella hieno, mutta pienempikin lukijan kiusaaminen saisi riittää.

Jatkuvat Mr. yms. lyhenteet henkilöiden sukunimien edessä ärsyttää ja hankaloittaa henkilöiden tunnistamista.

Kirjan romanttiset kuviot ovat liian selviä. Ei ole enää mitään yllättävää siinä, että päähenkilöt eivät aluksi pidä toisistaan, mutta pian jo lähennytään varovaisesti. Suhteiden kehittymisessä ei ole mitään odotettavaa. Perusromantiikkaa.

Päähenkilö Gwendolyn on välillä hauska, välillä taas ärsyttävä. Päähenkilöön toivoisi jotakin lisää. Nykyisin kaikki nuoret naispäähenkilöt ovat samanlaisia; niin, niin tavallisia, mutta sananvalmiita ja tottakai "sopivasti" kauniita. Liian rumiin tai kauniisiin ei nuoret lukijat kai voi samaistua ja on vanhanaikaista keksiä sopivat, nasevat vastaukset vasta seuraavana päivänä.

Kerrontatyylikin on melko tavallista; menevää ja hauskoja huomautuksia sujautetaan sopiviin kohtiin. Itse pidän sopivassa suhteessa tälläisestä tekstistä ja Rubiininpunassa asia hipoi ärsytyksen rajoja, niitä kuitenkaan ylittämättä.

Kirja on selvä trilogian aloitusosa. Tarina ei lähde käyntiin, kysymyksiä ilmaantuu enenmmän kuin vastauksia ja lopussa tulee kiire saada tarina sellaiseen kuosiin, että toinen osa voi alkaa. Sen takia oikein minkäänlaisen mielipiteen muodostaminen kirjasta on hankalaa. Kirjasarjan nimi Rakkaus ei katso aikaa on kliseinen, mutta jatko-osat Safiirinsini ja Smaragdinvihreä on pakko lukea jossakin vaiheessa.

Rubiininpuna

Rubinrot

Kirjailija: Kerstin Gier

Suomennos: Riitta Virkkunen

Kustantaja: Gummerus 2012

344 sivua

-laina-

Aloitin: 23.2.2015

Luettu: 25.2.2015