Flavia de Luce x 2

Aiemmin olen kirjoitellut mietteitäni kirjasarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Flavia de Luce järkyttyy pahanpäiväisesti markkinoilla kohtaamansa mustalaisnaisen ennustuksesta. Vielä enemmän hän järkyttyy, kun mustalaisnainen löytyy myöhemmin henkihieveriin hakattuna kartanon mailta. Pian kartanon mailta löytyy miehen ruumis ja harrastelijasalapoliisi Flavialla on jälleen paljon selvitettävää väkivallanteon ja murhan parissa. Lisäksi hän saa selville asioita äidistään...

Kaksi edellistä sarjan osaa olivat vaihtelevia, ensimmäinen upea ja toinen vähemmän. En tiennyt mitä odottaa tältä kolmannelta, mutta onneksi yllätyin iloisesti. Kirja ei yllä ykkösosan tasolle, mutta on kuitenkin hyvä. Jokin ainesosa tuntuu puuttuvan tästä kirjasta, mutta en tiedä mikä. 

 

Flavia on minusta upea ja suloinen päähenkilö, mutta valitettavasti nuori nuuskija on aika itseään toistava koko kirjan ajan. Flavian ulkonäön kuvailu on olematonta ja välillä neiti vaikuttaa kävelevältä (tai pyöräilevältä) kemian kirjalta. Kirjassa on paljon kaikkea muuta kuin juttujen ratkaisemista eikä Flavia tunnu olevan tilanteen tasalla ainakaan kirjan loppupuolella. Loppuratkaisu taas on kaukaa haettu ja ennalta-arvattava, sillä oikeaan dekkarityyliin uhri ja syyllinen ovat kirjaan pompsahtavia uusia hahmoja, ei vanhoja tuttuja.

 

Flavian äidin kohtalon ja menneisyyden selvittely ei jaksanut paljon kiinnostaa, sillä Flavian äiti vaikuttaa liian täydelliseltä, että naisesta irtoaisi mitään oikeasti salaperäistä. Flavian isä taas on kirja kirjalta yhä surullisempi ja masentavampi. 

 

Kannen tyyli jatkaa samaa linjaa muiden sarjan kirjojen kanssa, tosin tämä on selvästi muita iloisemman oloinen. 

 

Hopeisen hummerihaarukan tapaus 

A Red Herring Without Mustard 

Kirjailija: Alan Bradley

Suomennos: Maija Heikinheimo

Kustantaja: Bazar 2015

419 sivua

 

-kirjastosta-

Aloitin: 13.3.2016

Luettu: 20.3.2016

 

 

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Flavia de Lucen kotikartanossa valmistaudutaan joulunviettoon. Flavia valmistautuu omalla tavallaan; hän aikoo ottaa kiinni joulupukin. Nuori etsivä saa kuitenkin muuta ajateltavaa, kun kartanoon saapuu kuvausryhmä, jolle Flavian isä on rahavaikeuksissaan antanut luvan kuvata uutta elokuvaa kartanossa. Kuvausryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär, Phyllis Wyvern.

 

Kyläläiset saapuvat kartanolle katsomaan esitystä ja kuuluisuuksia, mutta lumipyry saartaa joukon kartanoon. Yön pimeydessä yksi joukosta murhataan ja Flavian on selvitettävä, kuka onkaan tappaja. Ja miten filminauha liittyy murhaan?

 

Tämä sarjan neljäs osa oli ilokseni samaa laatua kuin ensimmäinenkin, josta pidin valtavasti. Vaikka kirjan asetelma on dekkarille kliseinen, niin juuri se saa kirjan toimimaan hyvin. Lisäksi kirjan tapahtumapaikka on vain kartano, joten samanlaista eri paikoissa pomppailu ja sekavuutta tässä kirjassa ei ole kuin kahdessa aiemmassa. Kirjan logiikassa oli pieniä aukkoja ja välillä tapahtumat oli kuvailtu hyvin sekavasti, mutta voin antaa ne anteeksi.

 

Vaikka kirjaa vaivasi myös pieni ennalta-arvattavuus, niin eteenpäin luki päässään kysymykset miten ja miksi, ei kuka.

 

Flavia on edelleen yksi lempihahmoistani, mutta välillä neiti vaikuttaa liian söpöltä, liian kirjoitetulta. Kirjan ansiosta olen huomannut kiinnostuneeni kemiasta, mitä en olisi ikinä uskonut peruskoulun perusteella.  

 

Filminauha kohtalon käsissä

I Am Half-Sick of Shadows

Kirjailija: Alan Bradley

Suomennos: Maija Heikinheimo

Kustantaja: Bazar 2016

317 sivua

 

-kirjastosta-

Aloitin: 18.4.2016

Luettu: 26.4.2016  

Alan Bradley: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarja imaisi minut täysin mukaansa, kun ystävänpäivän lukumaratonilla nuoreen neitiin tutuistuin. Palan halusta lukea sarjan seuraavatkin osat. Pitkästä aikaa kirjasarja, johon suoraan sanotusti hurahtaa.

Piiraan maku makea

Flavia de Luce asuu isänsä ja siskojensa kanssa Englannin maaseudulla, rapistuvassa Buckshawn kartanossa. Eletään vuotta 1950. Flavia rakastaa kemiaa ja varsinkin myrkkyjä. Siskojaan hän vihaa.

Eräänä päivänä kartanon löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Pian sen jälkeen Flavia löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen. On selvää, että jotakin salaperäistä kummankin tapauksen takana. Ja Flavia päättää selvittää asian...

Kirjan kantava voima on ehdottomasti päähenkilö Flavia. Tyttö on tarkkaavainen ja näsäviisas, mutta myös mestari saamaan ihmiset puhumaan juuri sen, mitä hän haluaakin kuulla.  Välillä tosin tytön tuuri ja onnistumiset tuntuvat liian helpoilta, mutta joskus on välillä hyväksyttävä se, ettei kirjoissa kaikki voi tapahtua vaikeimman kautta, muuten jokainen opus olisi kaksi kertaa paksumpia. Kirjan loppu oli hienoinen pettymys, sillä tekstin takaa paistoi jonkinlainen kiire. Lopussa myös kuvailu tuntui jotenkin vaillinaiselta ja muutamassa kohdassa tuntui, kuin kirjailija olisi unohtanut mitä yksityiskohtia oli kuvaillut.

Itselläni oli pitkin kirjaa arvailuja asioiden oikeasta tolasta, mutta valitettavasti hieman häpeillen joudun myöntämään, että metsään menin ja pahasti. Pidin siitä, miten asiat ratkesivat odottamatta ja miten salaisuus ja totuus ikään kuin kuorittiin esiin.

Harvinaista kyllä, vaikka Flavia olikin suosikkini, niin myös muut kirjan hahmot olivat mielenkiintoisia ja koko miljöö jotenkin houkutteleva. Tässä kirjassa oli jotakin raikasta kaiken salaperäisyyden alla, ehkä se johtui päähenkilön nuoresta mielestä. Kemialliset löpinät menivät täysin ohi itseltäni, mutta toivat Flaviaan elämää. Tytön perhesuhteet ovat samaan aikaan sekä huvittavat, että ankeat.

Kannet on mitäänsanomattomat ja jotenkin liian ankeat kirjan sisältöön verrattuna.

"Jos ihminen käyttää sanaa homssantuu, hänen ystäväkseen kannattaa pyrkiä."

s. 95

Piiraan maku makea

The Sweetness at the Bottom of the Pie

Kirjailija: Alan Bradley

Suomennos: Maija Paavilainen

Kustantaja: Bazar 2014

388 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 14.2.2016

Luettu: 15.2.2016 

Kuolema ei ole lasten leikkiä

11-vuotias Flavia de Luce saa taas selvitettäväkseen mystisen kuolemantapauksen.

Bishop's Laceyn hautausmaan nurkalla hajoaa nukketeatterin auto, kyydissään maankuulu nukkemestari Rupert Porson. Porson päättää laittaa näytöksen pystyyn seurakuntatalolle, mutta seuraukset ovat arvaamattomat. Flavia päättää selvittää mystisen kuolemantapauksen, mutta sitä tehdessään hän saa selville monia kyläläisten vaiettuja salaisuuksia. Saattaa olla mahdollista, ettei Rupert Porsonin auto hajonnutkaan sattumalta juuri tässä kylässä...

 Minun oli pakko hankkia jatkoa Flavian tarinalle heti kun mahdollista. Valitettavasti tämä toinen kirja ei ollut aivan niin hyvä kuin ensimmäinen, mutta luettava kuitenkin. Uskoni tätä sarjaa kohtaan on niin kova, etten tästä lannistua vaan luen jatkotkin heti kun mahdollista.

Joskus kirjojen toiset osat ovat aivan erilaisia kuin ensimmäiset. En tiedä panostetaanko ensimmäisiin osiin eri tavalla ja jatkot tehdään hieman vapaammin, vai onko vika lukijassa. Ehkä odotin jälleen samanlaista tutustumista kirjan maailmaan kuin ensimmäisessä osassa.

Flavia on edelleen oma näsäviisas ja fiksu itsensä, mutta tytön takaa paistaa liika yrittäminen. Flavia on välillä liian suloinen ja teennäisen oloinen, kun ensimmäisessä kirjassa Flavia vaikutti tytöltä, joka on persoonallinen ja sananvalmis. Flavia on mestari myrkkyjen kanssa, mutta valehteminenkin sujuu tytöltä kuin luonnostaan ja tytön hätävalheet ja "kuulustelutaktiikka" ovat kirjassa parasta. Kirjaan tuodaan nyt selvemmin esille de Lucejen katoava varakkuus ja tulevaisuus ei ainakaan Flavian isän osalta ole niin valoisa kuin aikaisemmin.

Jatkossa on mukava nähdä, onko Flavian isosiskon romantiikkakuviot miten suuressa osassa, sillä aineksia siihen sekoitellaan jo. Flavia itse on herttaisen tietämätön moisista jutuista ja hyvä niin. Nykyaikana lapset aikuistuvat liian varhain, joten annetaan kirjan päähenkilön olla vielä (suurimmaksi osaksi) lapsi.

Tämän kakkososan kannet ovat mielenkiintoisemmat ja houkuttelevammat kuin ykkösosan, pidän varsinkin tuosta luurankohahmosta, mutta myös yllättävän piristävästä väristä.

"Taika murtui samantien. Se oli kuin Laurence Olivier olisi kiljaissut "Vuh! Vuh! Testaan ääntä..yksi...kaksi..kolme", kesken "Ollako vai eikö olla"-monologin."

s. 35

Kuolema ei ole lasten leikkiä

The Weed That Strings the Hangman's Bag

Kirjailija: Alan Bradley

Suomennos: Laura Beck

Kustantaja: Bazar 2014

389 sivua

-oma-

Aloitin: 24.2.2016

Luettu: 8.3.2016

 

 

Marraskuun ostoksia

Marraskuussa tuli ostettua hieman tavallista enemmän kirjoja omaksi ja vielä suurin osa uutena. Tosin onneksi niistäkin pari löytyi alennushyllystä, joten rahanmeno pysyi siedettävällä tasolla.

Kirpputorilta:

Merja Jalo: Hubertusratsastus
Tämän ohuen kirjan ehdin jo lukea ja kirjoittaa siitä blogiin. Oikeastaan pelkän nostalgian takia tämän ostin, kun hintakaan ei tainnut olla kuin euron.

Riikka Pulkkinen: Totta
Pidin Pulkkisen kirjasta Vieras, mielelläni lukisin kirjailijalta lisää tuotantoa. Kannetkin kummassakin kirjassa on samantyylisiä, joten ne jopa näyttää hyvältä vierekkäin kirjahyllyssä. :D

Inari Krohn: Musta ja muut värit
Takakannen perusteella ihan mielenkiintoiselta vaikuttava kirja, vaikka esittelyä enemmän kirjan ostamiseen vaikutti parin euron hinta. Harmi, kun unohdin tämän kirjan jokaisesta kuvasta.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Olen lukenut tämän ja pari muuta Philippa Gregoryn kirjaa jo aiemmin ja pidin niistä. Halusin tämän omaan hyllyyn, kun hinta oli pari euroa.

Kirjakaupasta:

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita
Rakastan tämän kirjan kantta, se on niin kaunis. Olen kuullut että sisältökin on timanttia, joten tämä on ollut lukulistallani jo pitkään.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja
Pidin Selja Ahavan Taivaalta tippuvista asioista. Kirjapörssin pöydältä löysin kirjailijan esikoisen parilla eurolla ja odotukseni kirjan suhteen ovat korkealla.

Damian Dibben: Historian vartijat - Myrsky nousee
Hieman heppoinen juoni tuntui loppujen lopuksi kiinnostavalta, mutta en odota kirjan suhteen suuria. Yleensä silloin joudun pettymään, varsinkin nuorten kirjojen kanssa.

Sally Green: Puoliksi paha
Idea on mielenkiintoinen, mutta onko toteutus luettava? Kannet on ainakin kivat.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo
Tätä kirjaa katselin jo aikaisemmin kirjakaupassa, mutta vasta nyt ostin omaksi. Odotan tämän olevan jotakin samanlaista kuin Harry Potterit, mutta eihän nyt mikään voi olla yhtä hyvää...

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
Kannet on tylsät ja juonikin kiinnostavuuden rajoilla, mutta siskoni suosittelun myötä päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa valmistaudutaan häikäiseviin seurapiirijuhliin. Innostunut odotus muuttuu pian kauhuksi, kun nuori runoilija Robbie Hunter riistää itseltään hengen kartanon mailla. Tapahtuman ainoat silminnäkijät ovat sisarukset Hannah ja Emmeline.

Vuonna 1999 98-vuotias Grace Bradley saa vieraakseen nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Rivertonin kartanosta ja Robbie Hunterin kuolemasta. Gracelta pyydetään apua liittyen tapahtumiin ja tapahtumapaikkoihin, koska vanhus on nuorena tyttönä toiminut Rivertonissa palvelijattarena. Yhtäkkiä Grace on keskellä menneisyyttä, johon liittyvät salaisuudet hän on koko elämänsä ajan pitänyt sisällään...

En varmastikaan olisi edes miettinyt kirjan lukemista, ellei siskoni olisi suositellut ja lainannut kirjaa. Halusin lukea kirjan siskolle mieliksi, vaikka sivumäärä pelotti, mutta jo parin ensimmäisen luvun jälkeen tiesin, että kirja jota juuri luin, on varmasti yksi tämän vuoden parhaista lukemistani. Kiitos siis siskolle vielä kerran suosittelusta!

Vaikka kirja lähtee hitaasti käyntiin, niin jokin salaperäisessä, mutta ei liian hämärässä kirjoitustyylissä alkaa pitää otteessaan jo muutaman sivun verran. Mikä on salaisuus, jota Grace pitää sisällään? Kiusoittelevia vihjeitä sirotellaan pitkin kirjaa niin, että tekstiä on vain pakko lukea eteenpäin. Lisäksi kirjan henkilöihin ja heidän suhteisiinsa liittyy myös omia mysteereitään ja kysymyksiä, jotka selvittyään ovat surullisia ja/tai yllättäviä.

Kertojana toimiva vanha Grace on hellyttävä, jonka tuska menneisyyttä ja muistojaan kohtaan vaikuttavat heikkoon vanhukseen fyysisestikin. Välillä kerronta on kuitenkin aika kaukaa haettua; palvelijatar-Grace kertoo yksityiskohtaisesti tapahtumia, joita ei ole itse kokenut, vaan saanut kuulla muualta. Mutta onneksi noita kohtia oli vain kerran tai kaksi kirjassa, muuten kerronta oli oikein miellyttävää.

Dialogi ei ollut kirjan parhaita puolia, samoin naisihmisten jatkuva hengen haukkominen ärsytti. Toki ajankuvaan sopii äärimmäinen järkyttyminen, mutta silti. Menneisyys oli kuvattu uskottavasti muotia ja maailman muuttumista myöten. Historian tositapahtumat eivät ole raskaita ja korostettuja, vaan niillä oli oma osansa kirjan henkilöiden elämässä, kuten on ollut myös tosielämän ihmisten.

Kirjan luettuani olo oli haikea ja haltioitunut. Vaikka kirja onkin pienen tiileskiven paksuinen, niin silti yllättävä, kaiken kokoava loppu tuntui tulevan liian aikaisin. Teos oli upea sekoitus romantiikkaa, historiaa ja kevyttä jännityskertomusta. Pääteemat kirjassa olivat rakkaus, uskollisuus ja sisaruus.

"Se on täydellinen", sanoin lopuksi. "Kaikki on kohdallaan."

Hänen seuraava lauseensa sai minut hätkähtämään.

"Kaikki paitsi perhe."

"Niin", vastasin. "Paitsi perhe." Suljin silmäni ja näin heidät kaikki: Emmelinen makailemassa sohvalla pitkine säärineen ja silmäripsineen, Hannahin tutkimassa otsa rypyssä jotakin kirjastohuoneesta ottamaansa kirjaa, Teddyn astelemassa bessarabialaisella matolla edestakaisin...

s. 21

Paluu Rivertoniin

The House at Riverton/The Shifting Fog

Kirjailija: Kate Morton

Suomennos: Helinä Kangas

Kustantaja: Bazar 2011

630 sivua

-laina-

Aloitin: 26.9.2015

Luettu: 28.9.2015

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Nooa on 8-vuotias ja hän lähtee maailmalle, koska haluaa seikkailla. Oikeasti Nooa haluaa unohtaa kotona tapahtuvat pahat asiat.

Nooan matka vie läpi metsien ja kylien ja matkalla hän tapaa monenlaisia kummia otuksia, kuten puhuvan koiran. Erään metsän keskeltä Nooa löytää lelukaupan, joka on kaikista kummallisin. Vanha lelukauppias kertoo Nooalle tarinoita elämästään ja puunukeistaan ja Nooa kertoo miehelle kotioloistaan. Toistensa tarinoiden myötä he molemmat alkavat ymmärtää paremmin omaa tarinaansa...

Kirja on perusrakenteeltaan satukirja, jonka sisällä kuitenkin piilee (kuten aina hyvissä saduissa) vakavien aiheiden käsittelyä ja opetus. Teksti on melko kepeää ja huumorilla höystettyä, eikä vakavampaa puolta edes huomaa, jos ei ole itse joutunut käsittelemään kyseisiä aiheita ja kysymyksiä.

Kirjan alun jälkeen, kun lelukauppias alkaa kertoa tarinaansa, alkoi mielessä velloa omituinen ajatus; tämä vaikuttaa tutulta. Pikkuhiljaa epäilys kasvoi ja lopulta kirjan loppupuolella paljastettiin sellaista, mikä selitti tuttuuden tunteen. Kirja tuntui heti aivan erilaiselta ja pidin tästä kirjasta kovasti. Kokonaisuus oli nerokas ja lukemisen aikana uteliaisuus tarinoita, lelukauppiasta ja Nooaa kohtaan vain kasvoi. Mieleni teki vain lukea kirjaa eteenpäin saadakseni tietää, mikä sai Nooan karkaamaan kotoaan. Upea, mutta pohjimmiltaan myös hyvin surullinen kirja.

Kirjaa voisi suositella lapsille ja aikuisille. Aikuisille tämä on hyvä kirja silloin, kun raskaat tiiliskivet eivät kiinnosta. Lapsille kirja tarjoaa pohdittavaa ja lohdutusta, jos omassa elämässä on samanlaisia ajatuksia ja tilanteita kuin Nooalla. Kirja ei ole selkeästi vain lasten kirja, vaan aikuinenkin viihtyy tekstin parissa mainiosti. Ei tiukkapipoisille tai mielikuvituksettomille.

Kirjassa on kuvitusta, mutta omaan silmään yksittäiset kuvat siellä täällä eivät olleet oikein kirjaan sopivia. Olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa satukirjakuvitusta tai ei kuvia ollenkaan.

Kirjan kannet ovat värikkäät ja asetelmaltaan hieman rauhaton. Kirjailijan edellisen kirjan mainospallura kannessa on häiritsevä, luulin sitä ensin tarraksi, mutta se on painettu kanteen. Kannen perusteella en olisi edes harkinnut kirjan ostoa, mutta takakannen teksti sai uteliaisuuden heräämään.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Noah Barleywater runs away

Kirjailija: John Boyne

Kuvitus: Oliver Jeffers

Suomennos: Laura Beck

Kustantaja: Bazar 2011

224 sivua

-oma-

Aloitin: 29.6.2015

Luettu: 1.7.2015

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Blogissani on puhaltamassa pienet muutosten tuulet. Vaihdoin nimimerkkini itselleni rakkaampaan Unilmiaan ja toivottavasti viikonlopun aina saan myös vihdoin ja viimein muokattua blogin ulkoasua omanlaiseksi. Lisäksi nyt, kun olen vihdoin kuronut luettujen kirjojen esittelyjonoa siedettävämmäksi, lupaan olla postailematta ihan joka päivä. :D

Kiitos uusille ja vanhoille lukijoille mukana olosta, on aina yhtä sykähdyttävää tajuta, että joku lukee näitä juttuja.


Sitten taas kirjojen pariin...

Vuonna 1769 Carl von Linnén oppilas tekee merkittävän löydön. Löydön, joka voisi romuttaa pohjan koko maailman käsitykseltä luonnosta. Neitsytkivi on piilotettava...

Yli kaksisataa vuotta myöhemmin nuori ruotsalainen biologian opiskelija saa isoäidiltään omituisen puhelun, jossa isoäiti pyytää Idaa hakemaan Nobel-juhlista lippaan ja pitämään sen piilossa. Kaikki menee kuitenkin pieleen ja Idan on paettava koko maan halki tietämättä, mitä edes kuljettaa mukanaan...

Ruotsalainen DaVinci-koodi. Se oli heti takakannen ja kirjan alun päähäni tuoma mielikuva. En yleensä todellakaan lue tämän tyyppisiä kirjoja, mutta idea vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin kokeilla.

Kansi on hieman tunkkaisen ja sekavan oloinen, oikein pitää tihrustaa tarkkaan saadakseen selville, mitä kuvia kannessa on. Linnut kannen yläosassa herätti hieman ihmetystä, mutta lopulta kirja antoi siihen vastauksen.

Loppujen lopuksi kirjasta ei jäänyt päähäni mitään selkeää mielipidettä. Olihan tässä kaikenlaista eikä kirja ainakaan toiminnaltaan ollut tylsä. Sisällöltään ehkä hieman. Neitsytkivi ja siihen liittyvä fossiili kuvattiin hämyisesti, etten saanut päähäni yhtään kunnon mielikuvaa kirjan keskeisimmästä esineestä. Erikoisuutta kirjaan on haettu tieteestä ja historiasta, joitakin asioita selvitetään paremmin esimerkiksi Wikipedialta lainattuna.

Alku oli todellakin yhtä sekametelipuuroa, kun arvoituksia sinkoili silmille uskomatonta vauhtia. Jossakin vaiheessa kuitenkin teksti alkoi selkiytymään ja lukeminen oli ihan mukavaa. Ei nautittavaa, mutta ei mitään sellaista, että haluaisi jättää kirjan kesken. Oikeastaan teksti ja tapahtumat pyörivät eteenpäin omalla painollaan ja kun piti pidempiä taukoja välissä, ei kirjan puutteetkaan alkaneet kamalasti ärsyttää ja väsyttää. Esimerkiksi Ruotsin maantieto, maamerkit ja paikkakunnat menivät minulta täysin ohi, koska en ole Ruotsin puolen karttaa tutkinut. Suomen puolelta kuvailu ja paikat käyvät harvemmiksi, liekö tiedon- ja kokemuksen puute iskenyt. Luvut olivat lyhyitä ja niitä tuli luettua useita kerralla, kun aina ajatteli "vielä tämä luku...".

Päähenkilö Ida oli kirjan puistattavin tapaus. Nuoressa naisessa ei ollut mitään särmää, hajuton ja mauton prinsessa, joka odotti aina toisten pelastavan itsensä. Muutenkaan henkilöt eivät olleet kovin mieleenpainuvia, ilman kirjasta lunttaamista en muista puolia nimeltäkään. Muutamat kliseet ja latteudet antoivat ehkä liiankin selvän kuvan kirjan ja sarjan tulevista tapahtumista, niissä kohdissa hieman tuli haukoteltua.

Onneksi kirja ei ollut ihan ajanhukkaa, sillä kyllä tämän luki, mutta ei enempää. Sarjan jatkoja tuskin tulen lukemaan, tämä tyylilaji ei vain ole minua varten.

Neitsytkivi

Jungfrustenen

Kirjailija: Michael Mortimer

Suomennos: Anu Koivunen

Kustantaja: Bazar 2014

557 sivua

-oma-

Aloitin: 22.6.2015

Luettu: 26.6.2015

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Lumilapsen hankin itselleni melkeinpä pelkän kauniin ja ihanan kannen perusteella. Toki kirjan takakansitekstikin lupasi hyvää, mutta kannet vetivät puoleensa enemmän. Ja hieman vaikutti myös kirjailijan etunimi, näin ikuisena Tolkien-fanina.

Jack ja Mabel ovat Alaskan uudisraivaajia 1920-luvulla. Pariskunta suree menetettyä vauvaa ja lapsettomuutta, joka varsinkin Mabelille on suuri taakka. Alaskan hiljaisuuskaan ei tuo toivottua lohtua. Mutta ensilumen sataessa Jack ja Mabel unohtavat hetkeksi murheensa ja lumesta riehaantuneena rakentavat lumesta pienen tyttölapsen. Aamulla lapsi on poissa, mutta pian pihapiirissä alkaa liikkua siniseen nuttuun pukeutunut pieni tyttö. Tyttö kutsuu itseään Fainaksi ja metsästää rinnallaan punainen kettu. Jack ja Mabel ihastuvat heti lapseen ja alkaa molemminpuolinen tutustuminen. Mabel on varma, että Faina on kuin suoraan sadusta...

Kirjan epätoivoinen ja ankea alku tuntui aluksi ahdistavalta, mutta kirjan edetessä ankeus sai seurakseen muutamia ilon hetkiä. Pohjimmiltaan kaiken harmauden keskellä voi aistia elämän maun.

Jack ja Mabel tuntuvat välillä tuskastuttavilta ja ärsyttäviltä, kun kumpikin vatvoo ongelmiaan omissa oloisaan. Harvojen naishahmojen joukossa hiljainen, herkkä ja etäinen Mabel tuntuu niin erilaiselta kuin riehakas naapuri Esther ja kesytön Faina.

Kuvailua kirjassa on paljon ja se laajaa. Eläväiset kuvailut Alaskan luonnosta tuovat maisemat selkeinä mieleen. Ihmisen elo karun luonnon keskellä on kuvattu todentuntuiseksi. Elämää rytmittävät vuodenkierto ja valmistautuminen talveen.

Lumilapsi, eli Faina, on kuin Alaskan luonto; villi, mystinen ja kesyttämätön. Fainaa ei voi kesyttää, hän toimii oman mielensä mukaan.

Kirjan alkupuolella vallinnut taianomainen tunnelma latistui hieman, kun asiat alkoivat selvitä liikaa ja kirjan lopusta taika puuttui täysin. Loppu oli kuin tavallinen kuvaus ihmisen elosta, lopun maagista käännettä lukuunottamatta.

Kirja oli hyvä, mutta juuri tuo taianomaisuuden katoaminen vei hieman lukuintoa. Lisäksi en osaa päättää, oliko hyvä, ettei kirjassa seliteltyä asioita liikaa, vai ei. Lumilapsi jätti paljon mietittävää pitkäksi aikaa kirjan lukemisen jälkeen. Suosittelen kirjaa kyllä lämpimästi kaikille.

Lumilapsi

The Snow Child

Kirjailija: Eowyn Ivey

Suomennos: Marja Helanen

Kustantaja: Bazar 2014

415 sivua

-oma-
Aloitin: 19.2.2015
Luettu: 21.2.2015