Anni Polva: Tiinan kesäretket

Reipas Tiina ei jää kotiin homehtumaan kun aurinko paistaa ja kesälomaa on monta viikkoa jäljellä. Yhdessä parhaan ystävänsä Juhan kanssa Tiina hankkiutuu moniin vaikeuksiin ja seikkailuihin niin telttaretkellä kuin äidin synnyinseudulla juuriaan etsimässä.

Tiina-kirjat ovat varmasti monille samanikäisille ja vanhemmille nostalgisia ja tuttuja. Luin näitä melkein kaiman seikkailuja heti lukemaan opittuani ja pidin niistä, vaikka vanha ajankuva jätti monia kysymyksiä ja paljon ihmetystä. Päätin lukea muutamia Tiina-kirjoja uudelleen muistojen vetrestämiseksi. Kirjastosta ei löytynyt kuin muutamia kokoelmia, joissa oli kolme kirjaa yhdessä. Valitsin kolme kesäseikkailua sisältävän kirjan loppukesän kunniaksi.

Valitettavasti Tiina ei tuntunut niin tutulta kuin olin odottanut. Teksti oli välillä puuduttavan itseään toistavaa ja lapsellista. Kolme kirjaa, joista en jälkikäteen muista oikein mitään. Kirjoissa ei ollut mitään, mikä olisi jäänyt muistiin, sillä kirjat olivat hyvin samanlaisia; Tiina ja Juha seikkailee, joutuvat kiipeliin, selviävät ja Tiinaa kehutaan. Juha tuntui hyvin sovinistiselta ja muutenkin sukupuoliroolit ovat nykyisin hieman erilaiset. Juuri näiden asioiden takia nykyajanlapset eivät välttämättä Tiina-kirjoista innostu. 

Olisin todella halunnut pitää näistä kirjoista, mutta ei mahda mitään...

Mutta vaikka lukukokemus ei ollutkaan mikään ihmeellinen ja ihana, niin silti Tiina-kirjat ovat osa omaa lapsuuttani ja lukuharrastukseni alkuaikoja. Joten unohdan pettymyksen ja muistelen Tiina-kirjoja rakkaudella kuten tähänkin asti.

Kirjailija: Anni Polva

Kustantaja: Karisto 2008

446 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 16.8.2016

Luettu: 17.8.2016

Satu Mattila-Laine: Parantola

15-vuotias Elisa on kiinnostunut vintagesta ja harrastaa intohimoisesti vintagevaatteita. Elisalla on salaisuus; hän sairastaa epilepsiaa. Erään kohtauksen jälkeen Elisa huomaa päätyneensä aikamatkalle 1930-luvun kaatumatautiparantolaan.

Elisa saa ystävän eräästä parantolan potilaasta, Annasta ja Anna neuvoo Elisaa parantolan arjessa, johon kuuluu kotitöitä ja lypsämistä. Parantolan lääkärillä Gromanilla on kuitenkin jotain suunnitteilla Annan ja Elisan varalle. Jotain pahaenteistä...

Aloitin kirjan lukemisen hieman varautuneena, sillä en uskonut näin heppoisen nuorten kirjan toimivan omalla kohdallani. Vielä kun alussa oli kliseinen tämä-ei-liity-mitenkään-mihinkään-tyylinen esinäytös ja teinin rakkauskipuilua, niin olisin voinut jättää kirjan kesken jo parin luvun jälkeen. Jostakin syystä en niin tehnyt, ehkä kirja kuitenkin kaikesta huolimatta houkutteli liikaa. Ja onneksi en jättänyt kesken, sillä pidin kirjasta todella paljon!

Kirja olisi saanut olla hitusen pidempi, sillä nyt kaikki käsiteltiin hirveällä kiireellä ja olisin mieluusti lukenut Elisan selviytymisestä 1930-luvun arjessa enemmänkin. Toki pieni sivumäärä oli alunperin yksi syy, miksi kirjan halusin lukea, mutta kun tarinaan pääsi sisälle, ei olisi halunnut lopettaa.

Enempää asiaa tuntematta sanoisin, että taustat ja tiedot oli hallussa. Silmiini ei sattunut kuin yksi ainoa hieman ihmetystä herättävä asia, joka koski erästä valokuvaa, mutta annoin sen lopulta olla ja päätin nauttia kirjasta ilman tarvetta kääntää kaikkia kiviä. Vanhasta epilepsiaparantolasta oli mielenkiintoista lukea, samoin entisajan raskaasta arjesta, joka tulee aina kaikille aikamatkaajille yllätyksenä.

Alun esinäytös antoi liikaa viittauksia kirjan loppuratkaisuun ja kun kaikki osaset oli esitelty, ei ollut vaikea arvata miten kirja päättyy. Tunteita on välillä hankala kirjoittaa uskottavasti ja se oli yksi kirjan kompastuskivistä. Onneksi kirjassa ei ollut myöskään pelkäämääni siirappista teiniromantiikkaa, vaan romantiikka oli luonteva osa tekstiä ja omalla paikallaan, ilman vaaleanpunaista korostusta.

Kirjan "pahis", tohtori Groman, oli oikeasti puistattava ja pelottava tapaus. Miehen motiiveja ei selitelty syvemmin, mutta luulen ettei miehellä ollut vain ammatilliset ja kansanterveydelliset intohimot kyseessä. Pelottavalla äijällä on varmasti, valitettavasti, ollut useampikin saman mielinen virkaveli todellisuudessa...

Historiallisten kirjojen yksi heikkous on siinä, että ne saavat lukijan ajattelemaan, että onneksi nyt on toisenlaista ja hulluja nuo entiset ajatukset ja hoitomuodot, vaikka ihmiset ovat toimineet vain sen ajan käsitysten ja tutkimustietojen perusteella. Ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa kirjoitetaan kirja, jossa kauhistellaan 2010-luvun käsityksiä ja "tietoa"...

Keskityin Ahkeruus on ilomme-seinävaatteen alla pilkottavaan halkeamaan, joka paljasti harmaan rappauksen. Raaputin lohkeaman reunaa sormellani. Raps, siitä putosi palanen lattialle. Halusin raaputtaa seinään tytön menevän aukon ja kadota sinne. Toivotonta. Olin edelleen vuodessa 1934.

s. 78

Parantola

Kirjailija: Satu Mattila-Laine

Kustantaja: Karisto 2015

154 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 19.9.2015

Luettu: 20.9.2015

Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa

10-vuotias Miima ja viisivuotias Miko ovat sisaruksia. Vaikka Miko ei puhu ääneen, niin silti sisarukset osaavat viestiä toisilleen ajatuksin. Miima ja Miko ovat toistensa parhaat kaverit, mutta Miima haaveilee uudesta ystävästä, joka olisi mielellään tyttö ja samanikäinen.

Viimein Miima löytää kaipaamansa ystävän naapurin viulua soittavasta Mollista, mutta pian Molli muuttuu tylyksi ja välinpitämättömäksi. Mikon mukaan syy löytyy heidän talonsa kellarista, josta kuuluu usein jyskyttävää, pahaenteistä ääntä. Kellari imee syövereihinsä lapsia yksi kerrallaan ja lopulta Miiman on pakon edessä uskallettava selvittää asiaa...

Kirja oli ehkä hieman yksinkertaisempi ja lapsekkaampi kuin odotin, mutta loppujen lopuksi kirja oli oikein nautittava lukukokemus. Tässä kirja hieman nuoremmille fantasian ystäville, sillä kirjassa on kaikkea mitä hyvässä fantasiassa on, mutta silti sisällöltään ja teemoiltaan koululaisille sopiva. Olisin varmasti itsekin lukenut tämän mielelläni ala-asteikäisenä, mutta siihen aikaan ei tälläisiä kirjoja ollut; joko fantasiakirjat olivat suuria tiiliskiviä, joita en olisi jaksanut kantaa kirjastosta kotiin, tai satukirjoja, jotka tuntuivat liian lapsellisilta ja tylsiltä.

Kirja etenee tarinassa suoraviivaisesti ja ilman turhia rönsyjä. Tarinaa on helppo seurata ja välillä olisi kaivannut lisää kuvailua ja muuta tunnelman luomista. Kuvailun puutetta paikkasi kirjassa olevat kuvituskuvat, jotka on taiteillut Oona Liukkonen (kuvituksen tehnyt 12-vuotiaana).

Kirjassa käsiteltiin lasten ja vanhempien välisiä suhteita, lasten yksinäisyyttä ja leikkimisen tarvetta. Myös paha sai lopussa palkkansa, tosin itseäni hieman ärsytti lasten armottomuus ja julmuus. Olen toki lukenut kamalampaakin, mutta kirjassa olisi ollut mahdollisuudet toisenlaiseen lähestymistapaan pahuuden ja rangaistuksen suhteen.

Kannet kirjassa eivät ole mitenkään erikoiset, ehkä jopa hieman rumat. Sääli, sillä sisältö on kyllä laadukasta ja varmasti monen muunkin, isomman tai pienemmän, lukijan mieleen.

Kolmen ajan maa

Kirjailija: Päivi Lukkarila

Kuvitus: Oona Liukkonen

Kustantaja: Karisto 2011

137 sivua

-oma-

Aloitin: 4.7.2015

Luettu: 7.7.2015

Sharon Creech: Kulje kaksi kuuta

Olin aikaisemmin lukenut jostakin ohimennen pienen esittelyn tästä kirjasta ja kun kirja löytyi Kontista 1,80 euron hinnalla, niin ei ollut mitään syytä, ettenkö voisi lukea kirjaa.

13-vuotias Sal on muuttanut isänsä kanssa kaupunkiin, pois maalta ja kotitilalta. Salin äiti on jättänyt perheen jokin aika sitten ja isä haluaa pois muistojen keskeltä. Kaupungissa asuu isän uusi ystävä Margaret, johon Salilla ei ole mitään haluja tutustua. Pian Sal tutustuu naapurin samanikäiseen Phoebeen, jonka perheessä tapahtuva tapahtumasarja saa Salinkin ymmärtämään paremmin oman perheensä tilannetta...

Kirja oli todellinen yllättäjä. En uskonut, että nuorten kirja voisi yllättää tällä tavoin; mukana oli draamaa, huumoria ja niin mahtavaa lukijan sumuttamista ja hämmentämistä, että loppu oli yksi parhaista, mitä olen koskaan lukenut.

Kirjassa kulkee samanaikaisesti kaksi eri juonta, joista on vaikea sanoa kumpi on pääjuoni ja kumpi sivutarinaa, eikä kumpikaan tunnu tärkeältä ilman toista. Matkakertomus halki mantereen kuvaa mielenkiintoisesti USA:n osavaltioita ja niiden ominaisuuksia, toisessa keskitytään Phoeben perheeseen. Mukana on myös todella suloisesti kirjoitettu pieni romanssin alku Salin ja luokkakaverin kesken.

Pienet asiat nousevat tekstissä kantaviksi teemoiksi ja asiat kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka luo täydellisen loppuratkaisun. Kirjan jälkeen oli hieman huijattu olo, mutta hyvällä tavalla. Koskettava ja ajatuksia herättävä teos.
Hyvä kirja jää mieleen ja säväyttää. Tämä kirja teki kummatkin.

Kirjassa kuvattiin hyvin ihmisten erilaista suhtautumista erilaisiin asioihin, esim. menetykseen ja suruun. Aikuiset eivät välttämättä halua kertoa lapsilleen asioista, jotka heitä painavat, vaikka samat asiat vaivaavat lapsienkin mieltä. Kirjan tunnelma oli koko ajan toiveikas ja odottava, niin henkilöhahmoilla kuin lukijallakin.

Kirjan kannet eivät ole kovin houkuttelevat ja vain kirjan kokonaan lukeneena tajuaa mitä kannessa yritetään kuvata.

Luulin, että kirjassa olisi ollut enemmän intiaaneista, mutta aihe oli vain muutaman kerran mainittava seikka ja näkyi oikeastaan vain Salin koko etunimessä (Salamanca). Ja tietysti kirjan nimeen liittyvässä pienessä jutussa...

Suosittelen kirjaa ehdottomasti ihan kaikille. Jos kirjaa ei muuten kiinnosta lukea, niin ainakin rakenteen ja tekstin laadun takia kirjalle kannattaa ainakin antaa edes mahdollisuus.

Kulje kaksi kuuta

Walk two moons

Kirjailija: Sharon Creech

Suomennos: Auli Hurme-Keränen

Kustantaja: Karisto 2006

309 sivua

-oma (onneksi!)-

Aloitin: 19.6.2015

Luettu: 21.6.2015

Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä Sota

Pitkä Maa oli niin onnistunut ja mukava lukukokemus, että jatko Pitkä Sota oli pakko lainata kirjastosta ja lukea mahdollisimman pian ensimmäisen osan jälkeen. Hieman lukeminen viivästyi muiden kirjojen takia, mutta pian pääsin palaamaan Pitkään Maahan.

On kulunut parikymmentä vuotta Pitkän Maan "löytymisestä" ja ihmisten siirtokunnat ovat vallanneet yhä enemmän tilaa päättymättömissä maailmoissa. Tiedekin on kehittynyt ja valmiina haastamaan uudet ulottuvuudet ja niiden rajoitukset. Mutta jännitteet Pitkän Maan ja tämän päivämäärän Maan välillä kiristyvät ja ihmiset ovat ajautumassa ihmiskunnan historian suurimpaan sotaan...

 Tunnelmaltaan kirja on synkempi kuin aikaisempi ja kirjassa käsitellään jälleen ihmisiä ja ihmisyyttä, sekä muiden lajien oikeuksia. Kirja pureutuu ihmisen syvimpään olemukseen ja siihen tosiasiaan, ettei ihminen  ole oppinut virheistään. Sotaa lietsotaan kaikin tavoin ja sitten ihmetellään ihmiselon kurjuutta. Kirjassa käsitellään myös laajemmin Pitkän Maan humanoideja, "peikkoja". Onko ihmisillä automaattisesti oikeus alistaa muut oman tahtonsa alle? Peikkojen ja haltioiden lisäksi lukijan eteen tuodaan muutamia muitakin uusia lajeja.

Aiheita käsitellään kirjassa hienosti, mutta heti alussa tuntui siltä, ettei tämä kirja yllä edellisen osan tasolle. Tunnelma on jotenkin "lässähtänyt" synkkyyden lisäksi. Kirja tuntuu tylsemmältä ja hajanaisemmalta kokonaisuudelta kuin edeltäjänsä. Jatko-osa oli myös paljon sekavampi ja koko tarina tuntui olevan levällään.

Sekavuutta lisäsi myös se, että ykkösosan tapahtumien lisäksi päätä sotki kirjojen välissä olleet kaksikymmentä vuotta. Kirjassa on jonkin verran keskeisiä henkilöitä ja jokaiselle on varmasti tapahtunut paljon kirjojen välisenä aikana, joten siinä olikin selvittelemistä ja muistamista. Lopulta annoin vain olla ja luin. Se ei haitannut, sillä kaikki kerrottu ei todellakaan tuonut tarinaan mitään uutta. Loppu oli yllätyksellinen, ehkä liiankin.

Kannet ovat samaa sarjaa edellisen kanssa, mikä on tietysti hyvä juttu tunnistamisen kannalta. Tässä kannessa on kuitenkin samaa uhkaavaa synkkyyttä, joka kirjassakin tuntuu melkein joka sanassa.

Pitkä Maa on kuvattu edelleen hyvin ja idea on nerokas, mutta tämä jatko-osa ei vain uponnut. Tälläinen idea on iso kokonaisuus, jonka tiivistäminen ja koossa pitäminen on vaativaa ja Pitkä Sota on aivan liian laaja pysyäkseen kiinnostavasti ja lukuystävällisesti koossa.

Pitkä Sota

The Long War

Kirjailija: Terry Pratchett & Stephen Baxter

Suomennos: Mika Kivimäki

Kustantaja: Karisto 2014

442 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 30.3.2015

Luettu: 1.4.2015

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Kerjäläisprinsessa houkutteli enemmänkin lyhyydellään ja kannellaan kuin steampunk-maailmallaan, sillä en kyseisestä tyylistä/aiheesta pahemmin välitä. Koska en ole aiheeseen perehtynyt, jätän tyylipuhtauden arvioinnin toisille. On mukavaa kun nuorille tarjotaan laajasti kaikenlaista kirjallisuutta ja vielä kotimaista sellaista, mutta ainakaan itseäni tämä sarjan aloitus ei vakuuttanut.

Umbrovian kuningasperhe on paennut vallankumousta Keloburgin satamakaupunkiin. Mukana on prinsessa Gigi, joka on perheen nuorin tytär. Valitettavasti perhe ei ole luuloistaan huolimatta vieläkään turvassa, sillä kaupungissa on nähty ihmissusia ja eräänä päivänä perheen asuntoon heitetään pommi...

Kirja on varmasti genren ystäville oiva kirja, mutta itse olisin toivonut hieman laadukkaampaa kokonaisuutta. Teksti on onttoa ja kertoja Gigin kerronta tunteita vailla. Tekstissä pusketaan eteenpäin höyryveturin vauhdilla eikä kyydistä pudonneita pelasteta selityksillä tai  hengähdystauoilla. Tuntuu kuin kaikki olisi pitänyt saada puserrettua mahdollisimman lyhyesti kokoon. Vauhdista huolimatta teksti on tylsää ja tasapaksua. Dialogit on paikoittain epäselviä, välillä ei oikein tajua kuka puhuu ja mistä aiheesta.

Monessa kirjan kohdassa oikaistaan ikävästi ja tarinaan uudelleen kiinni pääseminen vie aikaa. Kohtausten väliset saumat irvistävät rumasti ja katkovat tekstiä omituisissa kohdissa. Kirjassa on joitakin suurempia jatkuvuusongelmia, esim. kellariin putoaminen.
Lopussa hetken aikaa mietti, että tässäkö tämä nyt oli? Puuttuuko tästä sivuja? Kaikki loppui kuin veitsellä leikaten yhtäkkiä, ilman suurempia selittelyjä.

Kirjan hyviksi puoliksi voisin sanoa kannet, jotka ovat todella kauniit ja lupaavat hieman katteettomasti laadukasta sisältöä. Kansi on hieman hilpeäkin; musta möykky on kaiketi ihmissusi ja taivaalla leijuu jonkinlainen "toukka". Ihmissudet olivat mieleeni, ehkä persoonallisimpia tyyppejä koko kirjassa. Gigin isosiskon puhetyyli on olevinaan hauskakin huumorielementti, mutta enemmänkin vain säälittävä yritys saada hahmosta huvittava.

Lopun kirjan maailmaa selittelevät sivut eivät jaksaneet kiinnostaa, vaikka varmasti olisivatkin hyödyllistä lukemista. Kirja oli iso pettymys vähäiseen sivumääräänsä nähden. Pettymyksen vuoksi en varmaankaan lue jatkoja, vaikka niissäkin on todella ihanat kannet.

Kerjäläisprinsessa

Kirjailija: Magdalena Hai

Kustantaja: Karisto 2012

188 sivua

-laina-

Aloitin ja luettu: 29.3.2015

Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä Maa

Aloitin tämän kirjan lukemisen 11.3.2015 ja samana päivänä mietimme siskon kanssa, miten paljon Terry Pratchett onkaan julkaissut kirjoja. Seuraavana päivänä luin sitten uutisen, että Terry Pratchett on kuollut. Se tuntui käsittämättömältä, mutta sitähän kuolema aina on. Hauska ja hieno kirjailija on poistunut keskuudestamme, mutta Pratchettin kirjat elävät varmasti vielä vuosikymmeniä.

Pitkä Maa on Terry Pratchettin ja Stephen Baxterin yhteisen kirjasarjan aloitusosa.

Maailma on muutosten edessä. Ihmeellisen "stepperin" avulla on mahdollista matkustaa lukemattomiin rinnakkaisiin ulottovuuksiin, eli Pitkään Maahan. Mitä mahdollisuuksia uudet maailmat tarjoavat ihmisille, jotka ovat jo tuhoamassa yhden Maan! 
Uudet ulottuvuudet on tutkittava ja ihmeellinen, inhimillinen tietokone Lobsang värjää tutkimusretkelleen avuksi nuoren Joshua Valientén, joka on synnynnäinen askeltaja (eli voi liikkua ilman stepperiä maailmojen välillä). Edessä on ihmeellinen ja omituinen seikkailu...

En ole lukenut Stephen Baxterin kirjoja aikaisemmin, mutta Terry Pratchettin tyylin kyllä erottaa tekstistä. Kirjassa on huumoria ja vakavuutta juuri sopivassa suhteessa, joten lukeminen oli helppoa, mielenkiintoista ja silti pohdiskelua herättävää. Itse ainakin lukiessa aloin miettimään ihmisyyttä ja elämää yleensä. Ja aloin haaveilemaan pääsystä Pitkään Maahan, sillä kukapa meistä ei haluaisi oikeasti, edes kokeiluluontoisesti, aloittaa kaiken ihan alusta?

Kirjan alku on hieman sekava, mutta eteenpäin lukiessa alkaa päästä jyvälle maailmasta ja henkilöistä, jolloin alkukin tuntuu jo selkeämmältä. Tätä kirjaa kannattaa lukea pieni pätkä, ehkä luku kerrallaan. Muuten tulee todella paha tietoähky. Kirja vaatii muutenkin aivoilta hieman enemmän toimintaa, kuin yleensä kirjoja lukiessa.

Pitkän Maan ulottuvuudet on kuvailtu hienosti ja lukiessa vain ihailee idean nerokkuutta. Todella huolella työstetty kokonaisuus. Pidin kirjasta todella paljon, voisin sanoa suorastaan upea teos. Ainoana miinuksena sanoisin monet kysymykset, jotka jäivät täysin avoimiksi. Ehkä jatko-osa Pitkä Sota tarjoaa vastaukset? Se jää nähtäväksi, sillä kirja on juuri nyt kesken yöpöydälläni.

Pitkä Maa

The Long Earth

Kirjailija: Terry Pratchett & Stephen Baxter

Suomennos: Mika Kivimäki

Kustantaja: Karisto 2013

355 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 11.3.2015

Luettu: 14.3.2015

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Tämän kirjan kelta-mustat kannet erottuvat kyllä kirjahyllystä, jossa suurin osa kirjoista on tummia sävyiltään. Voisin sanoa tätä yhdeksi lempikannekseni omassa kirjahyllyssäni, eikä kansien sisällä oleva osakaan ole ollenkaan hullumpi.

 Kesä vuonna 1899 muuttaa tarkkanäköisen ja asioita kyseenalaistavan Calpurnia Taten elämän kokonaan. 11-vuotias Calpurnia asuu Teksasin pikkukaupungissa perheensä kanssa. Calpurnia on seitsenlapsisen perheen ainoa tytär, jonka tulevaisuus on ajan mukaisesti jo täysin selvillä; hänestä tulee vaimo ja äiti. Tyttö on kuitenkin paljon enemmän kiinnostunut luonnosta ja sen tutkimisesta, missä aluksi on apuna isoveljeltä saatu muistikirja ja lopulta etäinen ja hieman pelottava isoisä.

Tämän kirjan lukeminen oli erittäin mukava kokemus alusta loppuun. Juoni, joka kuvaa Calpurnian elämää puolen vuoden ajan, on elävä ja yllättävä juuri sopivalla tavalla. Tarinassa käsitellään perheen elämää ja siihen elämään mahtuu vaikka minkälaisia tapahtumia. Varsinkin sen ajan naisten asema ja odotukset siitä, millaisia naisista haluttiin, oli hyvin kuvattu ja Calpurnian tuska siitä, ettei hän halua pelkäksi vaimoksi ja äidiksi, on koskettava.

Kertojan, eli Calpurnian, huumorintajua, huomiokyky ja sanavalinnat olivat viihdyttävää luettavaa. Koko tytön ajatusmaailma on kiehtova ja oivaltava. Pidin Calpurniasta paljon, mutta jokin tytöstä kuitenkin puuttui. Päähenkilö oli kekseliäs ja valloittava, mutta jokin syvempi jäi puuttumaan hauskan kerronnan alta.
Kirjan luettuani aloin miettimään, miten mukavaa olisikaan saada tietää, mitä Calpurnialle lopulta tapahtuisi. Pakotettaisiinkon nuori nainen osaansa vai pääsisikö Calpurnia toteuttamaan unelmansa, joka tuohon maailman aikaan oli melkein mahdotonta?

Calpurnian ja hänen isoisänsä suhde oli hellyyttävä ja heidän yhteiset tutkimuksensa vain lujittivat sukupolvien välistä ystävyyttä. Vaikka kirjassa seurataankin Calpurniaa vain puolen vuoden ajan, niin isoisä ja ainoa pojantytär ovat lopussa niin läheisiä, että tuntuu kuin olisi kulunut vuosia.

Muutkin perheenjäsenet olivat mielenkiintoisia (ainakin nimiensä perusteella), tosin Calpurnian pikkuveljet vaikuttivat kaikki samanlaisilta persoonattomilta sivuhahmoilta, jotka tuntuivat roikkuvan kirjassa mukana vain, koska veljiä piti olla.

Kirjailija on ottanut pieniä vapauksia joidenkin tieteellisten asioiden ja Teksasin historian suhteen, mutta tälläiset asiat taitavat olla tärkeitä vain asianosaisille.

Tämä kirja olisi täydellistä lukemista kesäksi, jo ihan aurinkoisten kansiensa perusteella. Mutta myös siksi, että vaikka kirja on kevyehkö aiheeltaan, on teksti upeaa. Helppoa, mukavaa ja laadukasta lukemista.

Luonnonlapsi Calpurnia Tate

The Evolution of Calpurnia Tate

Kirjailija: Jacqueline Kelly

Suomennos: Terhi Kinnarinen

Kustantaja: Karisto 2011

369 sivua

-oma-

Aloitin: 8.3.2015

Luettu: 10.3.2015

Terry Pratchett: Noitasiskokset

Olen lukenut aikaisemmin muutaman Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijaittuvan kirjan ja tykkäsin niistä kovasti. Noitasiskoksia olen joskus aloittanut, mutta jätin kesken parin ensimmäisen sivun jälkeen. Nyt sisko toi tämän minulle kirjastosta, kun pyysin jotain luettavaa ja päätin lukea tämän nyt kokonaan.

Lancren hallitsija, kuningas Verence, on murhattu ja kuninkaan perillinen on lähetetty turvaan. Valtaistuimelle on noussut ilkeä herttuapariskunta, jotka alkavat pian hallita valtakuntaansa sellaisella otteella, etteivät noidat voi sitä sietää. Eikä valtakunta itsekään.
Perillinen on saatettava takaisin valtaistuimelle, hinnalla millä hyvänsä.

Vaikka kirja on kaikessa hauskuudessa ja nokkeluudessa taattua Pratchettiä, on juoni valitettavasti kovin sekava ja puuduttava. Kun yhdestä asiasta selvitään, alkaakin uuden selvittely heti perään samalla tahdilla ja pariinkin kertaan mietin lukemisen aikana, että mihinkäs tämä nyt liittyikään ja mihin päin tässä ollaan menossa. Asioita ei selitelty ja takaraivossa takoi ajatus, että pitäisikö minun tietää mitä tämäkin nyt tarkoitti ja mihin liittyi. Piristyskohtia oli ne hetket, jolloin hoksasi tekstistä jotain ennestään, muualta tuttua. Pratchett parodioi ja lainaa Kiekkomaailmaansa upeasti kaikenlaista monesta muusta lähteestä, esimerkiksi muualta fantasia- tai näytelmäkirjallisuudesta. Silti Kiekkomaailma on oma, upea kokonaisuutensa.

Olen niitä ihmisiä, jotka hymähtelevät hassuille asioille ääneen, mutta Pratchettin tekstissä saatoin jopa nauraa ääneen ja lukaista hassun jutun sille, joka sattui samassa huoneessa olemaan. Joten kirjan huumori oli ainakin omaan huumorintajuun osuvaa.

Noitasiskokset oli todella mukava lukukokemus, vaikka kirjan lukeminen veikin yli viikon. Osaksi syytän todellakin puuduttavaa juonta ja asioiden esitystä, joka vei halun jatkaa kirjaa eteenpäin. Lopulta päätin lukea kirjan loppuun väkisin.

Pratchettin kirjoja ei voi suositella kenellekään, joka odottaa fantasialta vakavuutta ja tietyissä lainalaisuuksissa pysymistä. Kirjat kyllä kertovat Kiekkomaailmasta hyviä tarinoita, mutta reilulla huumorilla maustettuna.

Nippelitietona haluan mainita, että oma lempihahmoni Kiekkomaailmasta on Kuolema.

Noitasiskokset
Wyrd Sisters

Kirjailija: Terry Pratchett 
 Suomennos: Margit Salmenoja

Kustantaja: Karisto 1993

306 sivua

-kirjastosta-

Merja Jalo: Kamppailu hevosesta

Olin (kuten varmasti moni muukin) teininä hevoshullu ja tottakai silloin tuli luettua niin tietokirjoja hevosista, kuin myös kaunokirjallisuutta. Lempikirjani siltä ajalta olivat kaikki Merja Jalon kirjoja. Nyt aikuisena aloin muistelemaan noita heppakirjoja ja päätin kokeilla olisiko niissä jotain aikuisellekin, joka ei enää ole ihan hulluna hevosiin.

Nea-sarja oli yksi suosikeistani. Samastuin sarjan päähenkilöön Neaan, olinhan itsekin ylipainoinen ja rillipäinen. Joten päätin aloitella heppakirjallisuuden uudelleen lukemista tämän sarjan ensimmäisellä kirjalla.

Nea on koulussa hyvä oppilas, mutta lihavuutensa ja silmälasiensa takia tytöllä ei ole ystäviä. Kun isä kustantaa Nealle alkeisratsastuskurssin, alkaa tyttö haaveilla upeasta elämästä menestyvänä kilparatsastajana, jolla on kavereita. Valitettavasti Nean kuvitelmat eivät vastaa todellisuutta. Tallilla tallitytöt ottavat erilaisen Nean silmätikukseen ja kun komea ratsastuksenopettaja vielä on tytölle ystävällinen, mustasukkaiset hoitajat päättävät savustaa Nean ulos tallilta.

Nyt aikuisena tätä lukee todellakin hieman eri tavalla kuin silloin 13 vuotiaana. Teksti on toki sujuvaa ja helppoa. Kirjan lukaisee hetkessä läpi. Mutta aikuisena alkaa myös kyseenalaistaa monia kirjan asioita. Minkä ikäisiä Nean kiusaajat ovat? Miksi he ovat mustasukkaisia ratsastuksenopettajan huomiosta, joka on (todennäköisesti) jo aikuinen mies? Tuskin aikuinen olisi mustasukkainen noin 12-13 vuotiaalle, mutta tallitytöt käyttäytyvät kuin...no, teinit. Jotenkin sain kirjasta sellaisen käsityksen, että tallitytöt ei ole Neaa hirveästi vanhempia.

No, jätetään tuo mietintä. Tärkeintähän on saada kirjaan jonkin suuntaista romantiikkaa, mikä on varmasti kirjan kohdeikäryhmälle tärkeää. Juoni itsestään on yksinkertainen, mutta ihan viihdyttävä. Muistan kuinka säälin (ja säälin nytkin) Neaa, jota elämä potkii tuon ikäiseksi todella pahasti. Mutta onneksi Nea on sisukas ja sinnikäs.

Kyllähän tämä varmasti nuoren hevoshullun heppakuumetta helpottaa ja ilman Merja Jalon kirjoja en olisi varmaankaan innostunut lukemisesta niin paljon. Aikuiselle kirja ehkä on hieman liian yksinkertainen, mutta nuoruuden nostalgian nälkään tämä on mukava, pieni ja nopea purtava.

Kamppailu hevosesta

Kirjailija: Merja Jalo

Kustantaja: Karisto 2012 (Gummerus 1989)

150 sivua

-kirjastosta-