Erin Hunter: Autio kaupunki (Selviytyjät I)

Lykky on selviytyjä, joka on tottunut pitämään huolen itsestään kaupungin kaduilla. Muut koirat tarvitsevat laumaa, mutta Lykky viihtyy aivan hyvin itsekseen.

Kun kaupunkia ravistelee "suuri murahdus" ja kaupunki joutuu sekasorron valtaan. Ihmiset katoavat ja pian Lykky huomaa ajautuneensa vasten tahtoaan opettajaksi joukolle kotikoiria, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä muuttuneessa maailmassa. Lykky ei halua lauman johtajaksi, mutta onko kukaan muu sopiva vastuuseen?

Olen lukenut Erin Hunter-nimen takaa löytyvältä kirjailijajoukolta Soturikissoja ja pidin kirjoista kovasti. Kirjat olivat lapsellisesta ideastaan huolimatta toimivia ja viihdyttäviä. Lisäksi kannet olivat hyvin kauniit ja voisin kerätä koko sarjan vain kansien takia. Joten ajattelin kokeilla jotain uutta ja tarttua vuorostaan koirista kertovaan kirjasarjaan.

Jo pelkästään kirjan päähenkilön, Lykyn (engl. Lucky), nimi herättää hieman närkästystä. Onpas todella omaperäinen nimi. Muutenkin kirjan koirien suomennetut nimet eivät tunnu istuvan kirjaan ollenkaan, varsinkin kun maailmankuva kertoo ettei kirjassa todellakaan olla Suomessa.

Kirjassa oli mukavaa koiramaista toimintaa ja menoa koiran näkökulmasta katsottuna. Mutta valitettavasti koiranäkökulma ei toimi samalla tavalla kuin Soturikissojen kissanäkökulma. Soturikissojen maailma oli paljon suljetumpi, mutta tässä kirjassa on mukana ihmisten maailma omituisine juttuineen. Aina ei heti tajunnut mitä tarkoitettiin kuvatulla asialla, koska kuvailu oli puutteellista.

Lisäksi koirahahmoissa oli suuria ristiriitaisuuksia, sillä useinmiten koirat sanoivat jotain ja tekivät sitten toista, yleensä aikaisemmin esille tulleen luonteen vastaisesti.

Inhoan eläimiä, jotka on kuvattu puhumaan suutaan aukomalla. Valitettavan usein kirjassa kuvattiin koirien keskinäiset puheet liian ihmismäisiksi. Itse kuvittelen eläinten puheen tämän tyyppisissä kirjoissa telepaattiseksi, sillä suutaan aukova eläin on vain typerän näköinen (kyllä, myös ihmiset).

Kirja on varmasti viihdyttävää luettavaa nuorille koirafaneille, mutta itse valitsisin mieluummin Soturikissa-kirjat mukaani autiolle saarelle.

"Herää, pitkätassu", Lykky vinkui hiljaa ja nuoli kylmää kalpeaa naamaa. "Herää..."

Lykky odotti. Mutta huulet olivat liikkumattomat ja kylmät.

Elämän henkäys oli poissa. 

s. 27 

Autio kaupunki (Selviytyjät I)

The Empty City (Survivors #1) 

Kirjailija: Erin Hunter

Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Kustantaja: Jalava 2014

210 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 25.8.2016

Luettu: 26.8.2016 

H.P. Lovecraft: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraftin koottujen teosten ensimmäisessä osassa on kokoelma Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia ja neljä novellia eri kauhuantologioista.

Kun illat ja yöt alkavat pimetä kesän jälkeen ja syksy saapuu, alkaa aika olla otollinen joka syksyiselle kauhutarinanostalgialle. Tänä syksynä päätin lukea uudelleen läpi nämä Jalavan julkaisemat kootut teokset H.P. Lovecraftin tuotannosta. Olen lukenut nämä kerran läpi joskus pari vuotta sitten enkä ole jaksanut paneutua niihin uudelleen, vaikka Lovecraft on yksi lempikirjailijoistani. 

Tämä ensimmäinen osa on hyvä, mutta ei omasta mielestäni paras koko sarjassa. Tässä kirjassa jokainen tarina tuntuu olevan jotenkin keskeneräisen oloisia. Mieleenjääviä ne ainakin ovat, sillä muistin vieläkin novellit Arthur Jermyn ja Hautaholvissa (joka muuten oli ensimmäinen H.P. Lovecraftin novelli, jonka luin, enkä pitänyt siitä silloinkaan). Tällä lukukerralla pidin ensimmäisestä ja viimeisestä tarinasta, eli Kammottu talo ja Kuiskaus pimeässä, jossa varsinkin viimeksi mainitussa lopussa oli sitä ihanaa mukavaa hyytävää tunnelmaa, jota näissä vanhoissa tarinoissa rakastan! Valitettavasti en ole mikään Cthulhun ystävä, joten lonkeronaamasta kertovat tarinat luen, mutta en suuremmin välitä.

Jokaisessa kootussa teoksessa on alussa kattavaa taustatietoa niin kirjailijasta kuin tarinoistakin. Tiedot tuovat aivan uuden lukemis- ja katsantakulman tarinoihin ja niiden avulla tarinoista saa enemmän irti.

Suomennos kirjassa on hyvä, mutta välillä on vaikeaa saada selvää, onko tekstin outo sana kirjoitus-/painovirhe vai vanhahtava sana.

Nämä kaikki kuusi koottuja teoksia sisältää kirjaa olisi tarkoitus lukea nyt syksyn aikana, joten näistä lisää myöhemmin blogissa.

Mainitse  bukolinen jenkkimaisema, kömpelö ja paksupäinen maalaishaudankaivaja ja huolimattomuudesta aiheutunut vahinko hautaholvissa, ja keskivertolukijaa ei voi saada odottamaan enempää kuin reipasta vaikkakin irvokasta pikku komediaa. Taivas kuitenkin tietää että tämä ikävä tarina, jonka George Birchin kuolema sallii minun kertoa, sisältää piirteitä joiden rinnalla eräät synkimmistä tradegioistamme ovat köykäisiä.

s. 74 (Hautaholvissa)

Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä

Arthur Jermyn-novellin suomennos: Osmo Saarinen

Kustantaja: Jalava 2009

310 sivua 

-kirjastosta-

Aloitin: 13.8.2015

Luettu: 15.8.2016

 

Pari tynkää III

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Ei-Kukaan, Eikku, on aivan tavallinen poika. Paitsi että hän asuu hautausmaalla ja hänellä on kunniakuolleen arvonimi. Eikulla ei ole mitään kokemusta hautausmaan ulkopuolisesta elämästä eikä aavistusta siitä, että häntä hänen perässään on julmat Jack-jokamiehet. 

Mutta elävien pitää elää eikä asua hautausmaalla koko elämäänsä. Elämä hautausmaan ulkopuolella on vääjäämättä Eikun tulevaisuus...

Neil Gaiman on kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut vain muutaman, mutta niitä rakastankin sitten sitäkin enemmän. Hautausmaan poika oli kiinnostava tuttavuus ja ihastuin kirjaan jo pelkästään esittelytekstin ja kansikuvan perusteella. Sisältökään ei ollut pettymys.

Hautausmaan aaveet ja varsinkin erikoinen ja mystinen Silas olivat paljon mielenkiintoisempia kuin päähenkilö Eikku. Eikku oli vain liian...tavallinen. Mutta se tuskin on pojan oma vika, sillä kuka tahansa tavallinen ihminen jäisi helposti kirjan tarjoamien muiden olomuotojen varjoon.

Neil Gaiman kirjoittaa tavalla, jossa ei yleensä turhia selittelyjä kaivata. Asiat ovat niinkuin ovat, suurin osa jää lukijan käsityskyvyn ulkopuolelle, varjoihin. Tottakai lukiessa toivoisi tiedonmurun sieltä tai täältä oman uteliaisuuden takia, mutta tarinan kannalta kaikki oleellinen selitetään niin kuin on tarvetta.

Lisäksi mukava kuvitus teki kirjasta paljon mielenkiintoisemman. Kuvituksesta vastaa Dave McKean.

Kirjan huonoksi puoleksi voisi mainita myös lopussa ilmaantuvaan kiireen ja muutamat luvut, jotka olisi voineet jäädä pois (esimerkiksi Eikun koulunkäynti). Jos turha olisi jätetty pois ja sama tila otettu käyttöön, olisi kiire kadonnut ja melkeinpä täydellinen kirja valmis.

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia
(toim. Markku Sadelehto)

Kirjaan on koottu yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita H.P Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927). Tottakai tälläinen kirja herätti mielenkiintoni kirjastossa kirjaan törmätessäni. Kansi tosin kelpaisi ilman huonosti tekaistua mörköä...

Valitettavasti mikään tarinoista ei ollut sellainen, joka olisi säväyttänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi H.P.Lovecraftin tarinat, joissa jokaisessa on yleensä jokin mukava koukku tai kauheus lopussa. Kaikki kirjan tarinat olivat melko tylsiä tai tahattomasti hieman koomisia. Myös suomennoksessa oli välillä omia omituisuuksiaan, mutta toivon niiden johtuvan alkuperäisten tekstien vanhahtavasta kielestä. Kertomuksissa maalailtiin ahkerasti yliluonnollisia aineksia, mutta lopussa kaikki lässähti kokoon kuin se kuuluisa pannukakku.

Pidin kuitenkin kirjan lukemisesta, sillä jokin näissä vanhoissa tarinoissa kiehtoo tunnelmaltaan ja maailmaltaan. Eniten minua kiehtoi kirjan viimeinen novelli, Hämähäkki, jonka on kirjoittanut Hans Heinz Ewers. Kirjan alussa oli muuten tiivistetyt faktapaketit jokaisesta kirjassa esiintyvästä kirjoittajasta ja novellista. Ne olivat hyödylliset ja ne kannatti lukea jokaisen novellin kohdalla pohjustukseksi.

 Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

Häpeäkseni tunnustan, ettei odotukseni tämän kirjan suhteen olleet kovin korkealla. Suomalaisia aavekertomuksia? Mieleen tuli heti noloja kyhäelmiä, jotka vaikuttavat vain kopioilta muiden, ulkomaisten, kirjailijoiden tuotannosta.

Yleensä joko petyn kirjaan tai yllätyn iloisesti. Tämän kirjan kohdalla onneksi tapahtui jälkimmäinen! Novellien ja tarinoiden taso yllätti oikeasti ja kaikki olivat luettavia (tosin romanttiset tarinat eivät olleet edelleenkään minun juttuni).

Jokainen novelli oli oma kokonaisuutensa ja siksi kirja oli niin mukava lukea; tylsistymistä ei tapahtunut, sillä jokainen kirjoittaja käsitteli aihetta niin eri tavalla. Omia lemppareitani oli Anne Leinosen Tyttö niityllä (kiehtova ja surullinen), Jussi Katajan Odottaja, joka oli mieleenjäävä, mutta lopussa oli kiire ja tarina tuntui hieman keskeneräiseltä. Paras kaikista oli kuitenkin synkeän hauska Kari Välimäen Uudet perunat.

Kaikki kirjat kirjastosta.