Heppailua x 5

Merja Jalo: Nea-sarjan osat 

Ponityttö rakastuu, Unohtumaton ratsastus, Ponityttö kilpailuissa ja Ponityttö uskaltaa

Luin taas eteenpäin nuoruuden suosikkihevosarjaani, eli Merja Jalon Nea-sarjaa. Aikaisempia ajatuksia kirjasarjasta löytyy täältä, täältä, täältä, täältä ja vielä täältä.

Näissä neljässä kirjassa Nean elämä muuttuu huomattavasti, kun hän saa oman hevosen, ihanan Isabellan. Isabellan kanssa Nea pääsee osallistumaan kesäleirille, jota vetää Nean uusi ihastus Kari. Kesäleirillä tapahtuu kaikenlaista ja romantiikkaakin on hieman ilmassa.

Mutta Nean onni ei kestä kauan, sillä Isabella sairastuu syksyn tullen ja pian selviää ettei tamma enää tervehdy. Nean on tehtävä vaikea päätös rakkaan hevosensa parhaaksi.

Isabellan kuoltua Nea ei tunne olevansa tervetullut tallille, mutta Kari saa Nean takaisin kuvioihin pyytämällä tyttöä ensin hoitajaksi kilpailuihin ja sitten mukaansa Viroon hakemaan erästä hevosta. 

On mukavaa nähdä, miten Nean paikka tallin hierarkiassa hetkeksi kohoaa ylöspäin, mutta pudotus korkealta on sitten melkoinen. Isabellan menetystä kuvataan kirjassa hyvin ja uskottavasti. Unohtumaton ratsastus-kirjan toiseksi viimeinen luku on varmasti kirjasarjan parhaiten kirjoitettuja osia.

Muuten kirjat ovatkin sitä normaalia Merja Jalon tuotantoa, johon kuuluu vauhdikkaita tilanteita, opettavaisia sattumuksia ja romantiikkaa.

Lin Hallberg: Maailman ihanin Sinttu

Hieman vielä nuoremmille tarkoitetut heppakirjat ansaitsevat palkinnon sarjassa Söpöimmät kirjan kannet kautta aikojen. Kansien takia minäkin päätin Sinttuun ja Elinaan kavereineen tutustua. Kannen ja kirjan piirrokset on piirtänyt Margareta Nordqvist.

Kirjassa seurataan aloittelevan heppahöperön Elinan alkeiskurssia. Vaikka kirja käsitteleekin hyvin ponien hoitoa ja tallielämän arkea, niin välillä asiat opetellaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä. Suomennos on toki asiantunteva ja hyvä.

Kirjassa on selkeä teksti ja kuvia melkein joka sivulla, joten uskon tämän lumoavan juuri lukemaan oppineet heppahullut. Itsekin aion jatkaa Sinttu-sarjan lukemista, sillä vaikka teksti ei mitään uutta tarjoakaan, niin edelleen kuvitus on kirjan vahvin puoli.

Timo Parvela: Tuliterä

Väinämöisen ja Louhen taistelu Sammosta päättyi ihme-esineen hajoamiseen. Sammon osat kulkeutuivat mikä mihinkin, mutta kaksi suurinta osasta Väinämöinen keräsi ja kätki. Jo vuosisatojen ajan ovat Sammon vartijat suojelleet Sammon kahta viimeistä palasta kostoa hautovalta Louhelta.

Ystävykset Ilmari ja Ahti tempautuvat seikkailuun varomattoman kanteleensoiton myötä ja huomaavat saaneensa vastustajakseen Louhen kätyreineen ja ilkeine juonineen, joka uhkaa koko maapalloa.

Suhtauduin tähän kirjaan varauksella, sillä edellinen kohtaaminen Kalevalan ja nuorten kirjan välillä ei sujunut mielestäni kovin hyvin. Muutenkin Kalevalan käyttö nuorten kirjan pohjana tuntuu omituiselta ja liian opetukselliselta, kun nuoret halutaan innostaa perinnekirjan pariin.

Tarina lähtee käyntiin hitaanlaisesti, mutta pian tämä mahtava yhdistelmä oikeaa maailmaa ja Kalevala-fantasiaa vetää mukaansa. Kirjan luettuani en voinut kuin ihailla tapaa, jolla kaikki oli saatu punoutumaan yhteen. Kalevala-lainaukset lukujen alussa ja tekstien lomassa toivat juuri oikeaa tunnelmaa tarinaan. Valitettavasti Kalevala-viittauksilla on myös huono puolensa; kun niitä noudatetaan orjallisesti, tulee jatkosta paikoin ennalta-arvattava.

Hahmot olivat ehkä kirjan heikoin lenkki. Inhosin Ahtia, joka tuntui vetävän kaiken leikiksi ja typeryyttään aiheuttaa vain harmia, mutta sisimmässään on perhettään kaipaava pikkupoika. Aino ja Anni olivat tyttöhahmoina niitä nykyaikaisia voimanaisia, mikä välillä ärsyttää. Tytöt eivät saa nykyisin nuorten kirjoissa osoittaa heikkouttaan, vaan vaaditaan vahvuutta ja lujuutta. Ainosta ja Annista tuntui kokonaan kadonneen kaikki heikkoudet, mikä ei ole ollenkaan hyvä juttu, jos haluaa henkilöhahmon olevan uskottava. Itse pidin eniten Tuonelan joutsenista, en vain osaa sanoa miksi.

Kirjan kirjoitustyyli ja huumori toivat välillä mieleen Artemis Fowl-kirjojen tyylin, josta pidän valtavasti. Tämän kirjan luettuani luinkin pitkästä aikaa Eoin Colferin mahtavaa kirjasarjaa (tulossa blogiin piakkoin!).

Ennakkoluuloni kirjaa kohtaan sulivat kokonaan viimeistään puolessa välissä ja pidin todella paljon tästä kirjasta. Suosittelen tätä nuorille ja vanhemmille fantasian ystäville. Kalevalan tuntemus on suotavaa, mutta ei pakollista.

-Mikäs sen teidän bändin nimi muuten on? Saanan isä keskeytti.

- Sammon vartijat, Ahti vastasi sen kummemmin ajattelematta.

s. 52 

Tuliterä

- Sammon vartijat I

Kirjailija: Timo Parvela

Kustantaja: Tammi 2007

227 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 17.8.2016

Luettu: 18.8.2016

 

Kuninkaallisia

Claudia Gold: Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo; Viisikymmentä vaikuttajaa Nefertitistä Margaret Thatcheriin

Naiset, jotka ovat hallinneet kuningattarina tai keisarinnoina tai toimineet presidentteinä tai pääministereinä, jäävät pieneksi vähemmistöksi kaikkien niiden ihmisten joukossa, jotka ovat saavuttaneet korkeimman poliittisen vallan. Tähän pieneen joukkoon mahtuu kuitenkin maailman historian vaikutusvaltaisimpia ja mieleenpainuvimpia henkilöitä. Tässä runsaasti kuvitetussa teoksessa käsitellään naishallitsijoita aina Nefertitistä Eva Peróniin tarkkojen taustatietojen ja sitaattien siivittämänä.

 Historian mahtinaiset ovat aina kiinnostaneet minua ja tämä kirja oli enemmän kuin mielenkiintoinen jo pelkän kauniin kannen takia. Runsaasti kuvitettu teos oli ensin selailtava ihaillen läpi ja olisin pelkän kuvituksen takia jos antanut täydet pisteet kirjalle, mutta varsinainen lukeminen laski kirjan arvostusta roimasti. Tietoa oli ja paljon, mutta toteutus oli hieman vaillinaisen oloinen.

Kirja on valitettavasti hyvin sekava, varsinkin aikajanat tuntuivat jotenkin typerästi ja omituisesti toteutetuilta. Jokaisen naisen kohdalla oli oma aikajanansa tärkeistä tapahtumista ja enemmän tapahtumista ja muusta kerrottiin pidemmissä tekstin pätkissä. Naiset olivat aikajärjestyksessä ja jokaiselle oli tilaa useampi sivu, joten yksityiskohtia ja uutta tietoa kirjasta kyllä löytyi. Jotkun kirjan naisista olivat jo ennestään tuttuja, muutamat vähän vieraampia. En äkkiseltään keksi historiasta ketään naista, joka olisi jäänyt kirjasta puuttumaan (ja olisi siis kuulunut joukkoon).

Asiasta kiinnostuneilla tämä on hyvä ja kaunis tietolähde, eikä kirja ole liian raskaskaan kuten jotkun tietokirjat ovat. Valittevasti joistakin naisista suurimman painon vei rakkauselämän spekulointi, mutta siinähän ei ole nykypäivänä ole mitään uutta.

Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo; Viisikymmentä vaikuttajaa Nefertititstä Margaret Thatcheriin

 Queen, Empress, Concubine: Fifty Women Rulers from the Queen of Sheba to Catherine the Great

Kirjailija: Claudia Gold

Suomennos: Risto K. Träff, Tytti Träff

Kustantaja: Gummerus 2009

254 sivua

Gill Paul: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Kruunupäillä on aina ollut vaurautta ja vaikutusvaltaa, mutta useinmiten rakkaus on ollut heidän yltäkylläisessä elämässään tavoittamatonta. Järjestettyjen avioliittojen ainoa päämäärä oli laajentaa valtakuntaa ja saada aikaan perillisiä. Rakastuminen "väärään" henkilöön ei ollut sopivaa ja velvollisuus tuli usein rakkauden edelle.

14 todellista, kuninkaallista rakkaustarinaa paljastaa todelliset, yllättävätkin tunteet tunnettujen kuninkaallisten lemmen takana. 

En odottanut tältä kirjalta paljon mitään, sillä halusin lukea jotain kevyttä ja tämä jos jokin kuulostaa kevyeltä. Ajattelin aluksi lukea vain historiallisia rakkaustarinoita, jättäen lähihistorian ja nykyajan kuninkaalliset väliin. Kirja kuitenkin vei mukaansa ja lukaisin kirjan läpi nopeasti ja nauttien.

Kauniiden kansien väliin mahtuu paljon tietoa, mutta pakko myöntää että samat asiat on ainakin iltapäivälehdissä revitelty moneen kertaan läpi nykykuninkaallisten osalta. Tässäkin kirjassa kaikkein parasta oli kuvitus, tosin olisin toivonut kuvia jonkin verran enemmän.

Tekstissä silmiin pisti jotkin asiavirheet, mutta en kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Kyllähän tämän lukee kevyenä lukupalana jos on kuninkaallisista enemmän kiinnostunut. 

Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Royal Love Stories 

Kirjailija: Gill Paul

Suomennos: Lauri Sallamo, Heidi Tihveröinen

Kustantaja: Tammi 2016

192 sivua  

Taas pari pätkää

J.K.Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Tämän kirjan olen lukenut sen ilmestymisvuonna, mutta Rowlingin kirjoissa uusinta ei ole koskaan pahasta. Valitettavasti Silosäkeen tarinat eivät tällä uusinta kierroksella olleet aivan niin hyviä kuin muistelin. Toki tarinat valottavat ja tuovat uutta Harry Potter-kirjojen maailmaan, mutta omina kokonaisuuksinaan nämä tarinat eivät ole kovinkaan erikoisia. Nämä velhomaailman sadut ovat viihdyttäviä ja luettavia, mutta tuntuvat kuitenkin liian mietityiltä, eikä oikealta "perinteeltä".

Potter-fanina löysin kaikenlaista nippelitietoa erityisesti Albus Dumbledoren havainnoista ja tarinoista omia suosikkejani olivat Tietäjän karvainen sydän ja tottakai Potter-kirjoissakin vaikuttanut hieno ja kekseliäs Tarina kolmesta veljeksestä. 

-kirjastosta-

Tammi 2009

93 sivua

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

 

Tässä kirjassa on kaksi asiaa, joita inhoan; sitä lukiessa tulee tunne, että pitäisi nähdä lentävän, bikiniasuisen posteljooninaisen ja muun hupsuuden taakse ja käsittää mistä kirjassa oikeasti kerrotaan. Lisäksi kirjassa on sellaista huumoria, josta itse en saa edes suupieliäni nytkähtämään. Kirjassa on välillä kohtia, joissa tuli mietittyä onko kirja tarkoitettu kenties niille, jota tarinan sijasta kiinnostaa enemmän päähenkilö Providencen vartalo (niin usein sitä tunnuttiin kirjan aikana kuvailtavan/kehuvan). 

Kirjassa oli myös hauskoja juttuja ja luin koko sirkuksen loppuun asti, joten ei kyseessä ollut ihan niin huono kirja. Päätin kuitenkin etten kirjoita tästä kirjasta kuin tyngän, etten hauku sitä liikaa.

-kirjastosta-

Otava 2016

224 sivua

 Rosamund Lupton: Sisar

Tämän kirjan kerronta oli niin pitkäveteistä, että jaksoin loppuun asti vain siksi, koska halusin tietää mitä Beatricen siskolle on tapahtunut. Kerronta oli kuin ajelu hitaassa vuoristoradassa; välillä ylämäessä nukahti, pieni alamäki sai odottamaan jotain jännempää, mutta sitten mentiinkin jo taas ylöspäin. 

Loppu olikin sitten pettymys, mutta ihanaa kun joskus kirjoitetaan muustakin kuin romanttisesta rakkaudesta. Ihailin Beatricen ja Tessin välistä suhdetta ja luottamusta, vaikka juoni tekikin siihen aika ajoin reikiä. Kukaan kirjan henkilöhahmoista ei kuitenkaan tuntunut ihan täysin todelliselta, vaan jotenkin kärjistetyiltä. Beatrice oli onneton salapoliisi vailla salailun tai hienotunteisuuden häivääkään.

-laina-

Gummerus 2012

404 sivua

Lyhykäisiä

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Joulupukki toi minulle lahjaksi tälläisen kirjan ja tätä olikin kiva selailla aattoiltana. Kirjassa kynsitaiteen alkeet esitellään selkeästi kuvin ja sanoin. Mukana on 35 erilaista kynsidesign-mallia, mukana mm. pilkkuja, liukuvärjäyksiä ja söpöt pupukynnet. Ehdoton hankinta jokaiselle kynsifriikille, vaikka olisikin jo hieman kokeneempi taiteilija. Näitä kynsiä on kiva kuolata ja toivoa onnistuvansa itsekin joku päivä edes helpoimmissa malleissa.

-oma-

Minerva 2015

127 sivua

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Olen aika huono lukemaan klassikoita, mutta kun eräs ystävällinen sielu toi tämän kirjan minulle tuliaisena Helsingin kirjamessuilta, oli pakko lukea tämä pikkuinen opus. Kirja on kyllä pohjimmiltaan aika tylsä, mutta sen hienous piileekin juuri siinä; kuinka moni osaa kirjoittaa tylsyydestä niin, että se on silti mielenkiintoista? Vanhuksen sekoilut ja kalan kanssa kamppailut eivät ajatuksena tunnu oikein miltään, mutta jos antaa tälle kirjalle ja sen kerronnalle mahdollisuuden, voi yllättyä samalla tavalla kuin itsekin yllätyin. Vanhahtava kieli ja oudot sanat huvittivat, mutta yhtä kaikki pidin kuitenkin tästä kirjasta. Lopussa oli mukava muistutus siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja lähimmäisen rakkautta voi löytyä yllättävistä paikoista...

 -oma-

Tammi

133 sivua 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämän kirjan kanssa jouduin pettymään. Vaikka sisältö ja esittely kuulostavat hienoilta, niin loppujen lopuksi kirja on onton oloinen. Teksti on yritetty kirjoittaa nasevasti, mutta pidemmän päälle kaikki kirjassa alkaa tuntua farssilta, joka ei naurata. En ymmärrä millaista lukukokemusta kirjailija on kirjallaan halunnut tarjota, mutta kirjan kanssa ei tiennyt nauraako vai itkeä (eikä tällä kertaa hyvällä tavalla). Henkilöhahmot ovat pohjimmiltaan kaikki hyvin samanlaisia ja yksinkertaisia. Suurin syy siihen, miksi loppujen lopuksi luin kirjan kokonaan, oli se että halusin tietää tapahtuuko kirjassa mitään. Ei tapahtunut, valitettavasti. Odotin kirjalta paljon ja nyt olen pettynyt.

-kirjastosta-

Tammi 2012

325 sivua

Jeff VanderMeer: Hävitys

Eteläraja-trilogian aloitusosa on aika turhauttava teos. Se on tylsä ja ylipitkä, eikä yli 200 sivun aikana tapahdu oikein mitään. Tai tapahtuu paljonkin, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi tarpeeksi tärkeää kuvailla kunnolla. Kirja oli jännittävä, mutta tapahtumien seuraaminen ilman kunnollista kuvausta, vain omituisen biologin kertomana oli aika rasittavaa. Jos keskittyminen herpaantui hetkeksikin, niin piti palata pari sivua taaksepäin saadakseen tietää, mitä hemmettiä kirjassa yritettiin kertoa. Toisenlaisella toteutuksella tämä olisi varmasti ollut oikein mukava ja nautittava teos. On hieman hassua, että olen ehkä aikeissa lukea seuraavan osankin (Hallinta), koska sen kirjastosta mukaani raahasin.

-kirjastosta-

Like 2015

222 sivua 

Eric Chaline: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa

Tätä tietokirjaa olin katsellut jo aikaisemmin kirjakaupassa, mutta vasta alennuksesta uskalsin sen ostaa. Kirjassa kerrotaan eläimistä, jotka ovat jollakin tavalla muuttaneet maailmaa. Arvaa, mistä eläimestä kerrotaan eniten? Oli mukavaa, että ihminen oli otettu listaukseen mukaan, muuten kirja olisi tuntunut aika yksipuoliselta. Mukaan mahtui niin hyönteisiä kuin lintuja ja nisäikkäitäkin. Itseäni eniten kiinnosti kissa, dodo ja hevonen, mutta mukana olisi sellaisia yllätyksiä kuin esim. kastemato. Vaikka joistakin eläimistä kerrottiin harmillisesti vain pääasiat, niin silti pidin tästä kirjasta. Jotakin uutta tietoa tästäkin sai imettyä itseensä.

-oma-

Moreeni 2014

223 sivua

  

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Punainen luostari on naisten ja tyttöjen yhteisö ja turvapaikka, jossa jokainen saa kehittää omia taitojaan ja kykyjään. Maresi on huomannut olevansa kiinnostunut oppimisesta ja kirjoista. Eräänä päivänä luostariin saapuu säikähtäneen oloinen nuori tyttö, Jai. Maresi ja Jai ystävystyvät ja pian selviää, että Jai pakenee isäänsä, joka etsii tyttärensä vaikka maailman laidalta toteutaakseen rangaistuksensa. Kun horisonttiin ilmaantuu suuri purjelaiva on luostarin väen yhdistettävä voimansa ja valjastettava salaisuudet käyttöönsä puolustaakseen itseään...

Tämän kirjan kannet ovat täydellisesti onnistuneet ja kauniit. Onneksi sisältökään ei ollut mikään pettymys, vaan kirja tuntui jopa hieman lyhyeltä, sillä olisin mieluusti viihtynyt vielä tovin kirjan kiehtovassa maailmassa.

Itse pidän fantasiakirjojen tapaa jättää jotkin asiat selittämättä ärsyttävänä, sillä jos maailma on erilainen kuin omamme, niin aivan pienistä vihjeistä tai sivumaininnoista ei voi käsittää koko kuvaa. Liika selittelykin on huono juttu, joten kultainen keskitie on paras. Maresissa olisin kaivannut muutamiin asioihin selityksiä, tosin mistäs minä tiedän jos asiat on selitetty jo kirjailijan aikaisemmissa teoksissa, jotka sijoittuvat samaan maailmaan.

Tyttöenergiaa kirjasta ei puutu ja kirjan jumalatar-uskonnossa on paljon samaa kuin meidän maailmamme vastaavissa. En yhtään ihmettele, että kirja voitti Finlandia Junior-palkinnon vuonna 2014. Maresi on helppo lukuinen ja mielenkiintoinen, mutta kovin nuoria lukijoita en kirjan ääreen päästäisi. Vaikka lapset ja nuoret näkevät kaikkea kamalaa päivittäin televisiossa, netissä yms. ja kirjan vihjailut ikävämpiin asioihin ovat hienovaraisia, niin silti ne voivat olla hieman hämmentäviä.

Päähenkilö ja kertoja Maresi on vähän tylsähkö, mutta muilla luostarin asukkailla luonnetta riittää. Tapahtumat etenevät hieman ennakoitavasti, mutta se ei ainakaan omaa lukunautintoani haitannut.

Mutta siinä tapauksessa minun olisi pakko lähteä Luostarista. Jättää kaikki ystäväni, jättää talot, jotka kuuluivat erottamattomana osana elämääni, jättää aamupesut, kuunkarkelo, oppitunnit. Tiedon puutarha, sisar Mareanan kilit, kissanpennut. Jättää tunne, ettei koskaan tarvitse olla nälissään. Jättää sisar O ja Aarrekammio.

s. 53

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Maresi: Krönikor från Röda klostret

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Suomennos: Marja Kyrö

Kustantaja: Tammi 2014

213 sivua

-oma-

Aloitin: 1.1.2016

Luettu: 2.1.2016

Marraskuun ostoksia

Marraskuussa tuli ostettua hieman tavallista enemmän kirjoja omaksi ja vielä suurin osa uutena. Tosin onneksi niistäkin pari löytyi alennushyllystä, joten rahanmeno pysyi siedettävällä tasolla.

Kirpputorilta:

Merja Jalo: Hubertusratsastus
Tämän ohuen kirjan ehdin jo lukea ja kirjoittaa siitä blogiin. Oikeastaan pelkän nostalgian takia tämän ostin, kun hintakaan ei tainnut olla kuin euron.

Riikka Pulkkinen: Totta
Pidin Pulkkisen kirjasta Vieras, mielelläni lukisin kirjailijalta lisää tuotantoa. Kannetkin kummassakin kirjassa on samantyylisiä, joten ne jopa näyttää hyvältä vierekkäin kirjahyllyssä. :D

Inari Krohn: Musta ja muut värit
Takakannen perusteella ihan mielenkiintoiselta vaikuttava kirja, vaikka esittelyä enemmän kirjan ostamiseen vaikutti parin euron hinta. Harmi, kun unohdin tämän kirjan jokaisesta kuvasta.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Olen lukenut tämän ja pari muuta Philippa Gregoryn kirjaa jo aiemmin ja pidin niistä. Halusin tämän omaan hyllyyn, kun hinta oli pari euroa.

Kirjakaupasta:

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita
Rakastan tämän kirjan kantta, se on niin kaunis. Olen kuullut että sisältökin on timanttia, joten tämä on ollut lukulistallani jo pitkään.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja
Pidin Selja Ahavan Taivaalta tippuvista asioista. Kirjapörssin pöydältä löysin kirjailijan esikoisen parilla eurolla ja odotukseni kirjan suhteen ovat korkealla.

Damian Dibben: Historian vartijat - Myrsky nousee
Hieman heppoinen juoni tuntui loppujen lopuksi kiinnostavalta, mutta en odota kirjan suhteen suuria. Yleensä silloin joudun pettymään, varsinkin nuorten kirjojen kanssa.

Sally Green: Puoliksi paha
Idea on mielenkiintoinen, mutta onko toteutus luettava? Kannet on ainakin kivat.

Chris Columbus & Ned Vizzini: Hurjien tarinoiden talo
Tätä kirjaa katselin jo aikaisemmin kirjakaupassa, mutta vasta nyt ostin omaksi. Odotan tämän olevan jotakin samanlaista kuin Harry Potterit, mutta eihän nyt mikään voi olla yhtä hyvää...

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
Kannet on tylsät ja juonikin kiinnostavuuden rajoilla, mutta siskoni suosittelun myötä päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Oulussa 60-luvulla koulunsa päättänyt Aarni ei tiedä mitä elämältään haluaa vai haluaako mitään. Maailmalla on kovin vähän tarjottavaa isättömälle ja vihaiselle nuorelle miehelle. Kunnes äiti pakottaa pojan Enni-tädin valokuvausliikkeeseen töihin. Aarni tutustuu valokuvaukseen ja hänen eteensä avautuu uusia mahdollisuuksia, uusi maailma. Maailma joka on hallittavissa, edes hetken aikaa.

Kun aloitin kirjan, mietin parin sivun jälkeen, että kyseessä on tyypillinen miehinen, suomalainen masennuskirja. Kaikki on ikävää ja kaupunki harmaa. Lisäksi kun dialogi oli kirjoitettu Oulun murteella, mietin jo vakavissani kirjan keskeyttämistä. Mutta jokin tässä kirjassa kiehtoi jopa noiden "vikojen" takaa ja kahlasin kirjan päivässä läpi. Ja pidin siitä, paljon!

Alunperin kiinnostuin kirjasta sen valokuvausteeman takia, koska itsekin pidän kuvaamisesta. Valokuvaaminen olikin kiehtovasti pääosassa kirjassa, se tuntui liittyvän kaikkeen mitä Aarni elämässään teki ja sai aikaiseksi. Ihailen tuollaista omistautumista, sillä itsekin haluaisin olla hyvä edes jossakin asiassa. Valitettavasti minulla ei riitä kiinnostusta enkä jaksa harjoitella, joten kateellisena seuraan kaikkia, jotka ovat löytäneet "kutsumuksensa". Aarnille valokuvaaminen on selvästi sydämen asia, niin tärkeä että vastoinkäymisissäkin on jatkettava eteenpäin. Kirjassa ei ole periaatteessa suurempaa juonta, vaan teksti seuraa Aarnin elämää vihaisesta nuoresta miehestä aikuiseksi ja vanhukseksi. Yleensä en pidä näin avonaisista lopuista, mutta nyt se sai mielikuvituksen liikkeelle, mietti hyviä ja surullisia vaihtoehtoja. Samalla tuntui haikealta, kun kirja loppui jo.

Kuvailu on elävää ja kaunista. Valokuvien kuvaileminen pelkästään sanoilla voi olla haastavaa, mutta kuvat näki elävinä, oikeina silmissään juuri oikeiden sanojen värittämänä. Kerronta muuten on melko suoraviivaista, ei liikaa rönsyilevä.

Valokuvaaminen ennen vanhaan oli aivan toista kuin nykyisin, kun kuvat saa suoraan nenänsä eteen, epäonnistuneet voi poistaa heti. Kuvia voi räpsiä mielinmäärin ja filmi ei lopu. Kirjassa on kerrottu hieman lyhyesti ja epäselvästi koko kuvien kehittämisprosessista, mutta pimiön tunnelma on silti todellinen ja nostalginen.

Juonessa ja henkilöissä oli monia sellaisia aukkoja, joista olisin lukenut mielelläni lisääkin. Varsinkin Enni-tädin ja Liisan suhteesta olisin halunnut selvennystä, tosin ehkä kirjan alun aikakauden suhtautuminen asiaan vaikutti asian esittämiseen.

Murrekin alkoi loppujen lopuksi vaikuttaa siedettävältä ja lopulta erinomaiselta osalta kirjaa ja varsinkin Aarnia, jota murre seuraa koko elämän ajan asuinpaikasta riippumatta.

Kannen perusteella luulin kirjaa paljon vanhemmaksi, mutta teos on ilmestynyt tänä vuonna. Tässä olisi omasta mielestäni ollut Finlandia-ehdokkuuden arvoinen kirja, mutta ei sitten. Mahtava kirja, jota suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea elämänmakuista kirjaa, jossa maustetta antaa intohimo valokuvataidetta kohtaan.

- Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa ellää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

s. 43

Pitkä valotusaika

Kirjailija: Pauliina Vanhatalo

Kustantaja: Tammi 2015

224 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 5.10.2015

Luettu: 6.10.2015

Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Tämä on niitä kirjoja, jotka hankkii omaksi halvan hinnan takia, kun takakansi lupaa edes jotain etäisesti mielenkiintoista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kirjailijan Suomu-kirjasta tuttuun maailmaan. En ole kirjaa lukenut, mutta uskoin selviäväni ilmankin.

Valeri ja Kaarina ovat lähteneet Karjalaan Valerien suvun juurille, missä he voivat selvittää Valerin hämärän ongelman. Mukaan matkalle eksyy Frans Ritari ja Jesse, joka kertoo tulleensa toisesta maailmasta ja jonka leikki on muuttunut todeksi. Kaarina on nähnyt unessaan Vienanmeren rannalla sijaitsevan Jatulintarhan, jossa asuu salaperäisiä liskoja. Onko liskoilla halua auttaa Valeria vai tuhota hänet?

Jos juoni kuvaus meni täysin yli hilseen, niin en ihmettele. Kirjasta on vaikea nyhtää mitään selvää selitystä. Omituinen ja kummallinen ovat liian mairittelevia sanoja tämän kirjan kohdalla. Kirja on suoraan sanottuna typerä ja tylsä.

Koko kirja on sekava kimppu sanoja, joita on väännelty olevinaan erittäin mystiseen ja upeaan muotoon. Mitään ei selitellä, ei tietenkään. Kun kirjoitetaan tarpeeksi hämärästi, niin nuorille sopiva fantasiakirja on valmis. Kirjan perimmäinen ajatus ja tarkoitus jäi selviämättä, kaikki oleellinen hautautui sanahelinän sekaan.

Kirjan maailmaan on vaikea päästä mukaan, tosin en tiedä olisiko Suomu-kirjan lukemisesta apua. Tämä kirjan pohjalta en aio koskea Suomuun pitkällä tikullakaan, niin ärsyttävä lukukokemus tämä oli. Voisin jatkaa kirjan haukkumista loputtomiin, mutta taidan mainita enää muutaman jutun.

Kirjan pääparin "rakkaustarina" oli sekin aika mitään sanomatonta luettavaa. Kaarina ja Valeri voisivat olla pelkät tuttavat toisilleen, sillä niin ontto oli kemia parin välillä. Oletettavasti rakkaustarinaksi voidaan sanoa toisen tuijottelu, muutama suudelma ja lupaukset olla toisen kanssa. Mutta vaikka kirjassa olisi kuvattu muutamakin rakkauden osoitus, niin tunne pitää löytyä sanojen takaa. Kirjassa oli saman verran tunteita kuin tietosanakirjassa.

Kannet kirjassa on rumat. Niitä ei voi muulla sanalla kuvata.

Ainoa hyvä puoli kirjassa löytyi henkilöpuolelta. Jesse oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus, tosin jäi melkein yhtä ontoksi kuin kaikki muutkin kirjan henkilöt. Lisäksi kirja on ihan nopea lukea läpi, kun ei jää turhia ihmettelemään.

Hämärän renki

Kirjailija: Sari Peltoniemi

Kustantaja: Tammi 2009

218 sivua

-oma-

Aloitin ja luettu: 2.4.2015

Christopher Paolini: Eragon

Tässäpä tiiliskivi, joka minun on pitänyt lukea jo jonkin aikaa. Sivumäärältään tämä on paksuin kirja piiitkiin aikoihin, joten lukemisen aloittaminen pelotti hieman. Paksun kirjan pitää olla todella hyvä, että se saa mielenkiintoni pysymään niin korkealla, että jaksan lukea sen loppuun asti. Valitettavasti Eragonin kohdalla luin kirjan loppuun hampaat irvessä. Välissä ehdin lukea kaksi muutakin kirjaa ennenkuin pakotin itseni loppurutistukseen.

Nuorukainen nimeltään Eragon löytää metsästä omituisen kiven, joka pian paljastuu lohikäärmeen munaksi. Munasta kuoriutuu lohikäärme, jolle Eragon antaa nimeksi Saphira. Yhdessä yössä Eragon astuu toisenlaiseen elämään, kuin mitä hänen rauhallinen elonsa maaseudulla on aikaisemmin ollut. Uuteen elämään kuuluu miekkailutaidot ja kiehtova magia, mutta edessä on myös vaarallinen matka kohti tuntematonta...

Ennen kirjan puolta väliä olin jo täysin kyllästynyt. Tälläistä fantasiaa on kirjoitettu hyllykaupalla ennen ja jälkeen Eragonin, joten en ymmärrä mikä tässä on niin erilaista? Miekkaa ja magiaa, pojan kasvaminen mieheksi, lohikäärmeitä. Kuulostaa aika tutulta. Lisäksi alun tapahtumat toivat aika sinnikkäästi mieleen Tähtien Sodan Uusi toivo-elokuvan.

Jo kirjan alku on tavanomaista luettavaa, jossa pitää oikein korostaa, että Eragon elää tavallista elämää ja niin edelleen. Ettei lukijalle jää epäselväksi, että kohta kaikki muuttuu. Eragon oli itseasiassa ärsyttävä pikkupoika, jonka korostettu mieheksi kasvu oli kliseinen ja kankea. Lisäksi Eragon tuntuu pyörtyilevän ja nukahtavan niin usein varsinkin lukujen lopuksi ja välillä jopa kesken luvun, että se oli jo naurettavaa.

Harmittavaa oli myös naishahmojen melkein täydellinen puuttuminen. Ainoa esiin kunnolla nouseva naishahmo oli haltia Arya, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan vain olla "se vahva naishahmo", mutta jonka ulkomuodon ja asujen kuvailuun käytetään kyllä hartaasti ylistäviä sanoja. Saphira, lohikäärme, oli ehkä ainoa kunnolla ja aidosti onnistunut henkilöhahmo. Lohikäärmeessä tuntui olevan persoonaa enemmän kuin muissa hahmoissa yhteensä. Saphiran ja Eragonin ystävyys oli kuvattu kauniisti.

Kirjan rakenne oli jotenkin lässähtänyt. Pitkäveteisiä jaksoja oli sivukaupalla eikä taistelut ynnä muut jännityksen luojat nousseet selkeiksi huippuhetkiksi. En ymmärrä miten kirja on saanut niin suuren suosion. Tälläistäkö ihmiset haluavat lukea? Kirjan maailma on kyllä hieno ja huolellisesti työstetty, mutta kirjailijan kehittämä kieli tuntui irralliselta ja tönköltä verrattuna esim. Tolkienin haltiakieleen.

Kirjan kansi on kaunis ja lempeästi katsova lohikäärme upea. Valitettavasti tähän kirjaan pätee liian hyvin sanonta päältä kauniista kakusta ja sen sisällöstä.

Löysin Perillinen-sarjan seuraavan osan, Esikoisen, Punaisen ristin Kontista muutamalla eurolla, mutta se tiiliskivi saa jonkin aikaa hyllyssä odottaa, että aloitan sen.

Eragon

Kirjailija: Christopher Paolini

Suomennos: Tero Kuittinen

Kustantaja: Tammi 2005

656 sivua

-oma-

Aloitin: 5.3.2015

Luettu: 14.3.2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jos edellisen postauksen kirja oli kaamea pettymys, niin tämä teos taas niin ihana, ettei sanotuksi saa. Luin tämän kirjan muutamassa tunnissa (tosin eihän tässä ole edes paljon sivuja) ja olin melkeinpä surullinen kun kirjan loppu tuli vastaan.

Guylan on töissä kirjojen tuhoamis- ja kierrätyslaitoksessa, jossa pelottava makulointikone tuhoaa myymättä jääneet kirjat armotta. Guylan onnistuu päivittäin pelastamaan muutamia ehjiä sivuja, joita mies lukee aamuisin junassa töihin kulkiessaan. Guylanilla on junassa ihailijansa ja moni odottaa työmatkaansa piristäviä lukutuokioita. 
 Guylan löytää junasta muistitikun ja muistitikkuun kirjoitetun päiväkirjan ja mies ihastuu kirjoittajaan. Guylan alkaa etsimään salaperäistä naista Pariisista...

Olin aluksi hieman varautunut kirjan suhteen, kun siskoni tätä minulle suositteli. Mutta koska kirja vaikutti helpolta ja yksinkertaiselta, päätin lukaista kirjan muiden lukupinossa olevien kirjojen ohi.

Kirjan kannet eivät omaan silmään ole mitkään houkuttelevat. Voisin sanoa niitä jopa tylsiksi. "Kirjan nimessä on sana juna, joten raiteita vain kansi täyteen", tuntuu kannen suunnittelija ajatelleen. Mutta onneksi ei ole kirjaa kansiin katsominen.

Teksti on lennokasta ja yksinkertaista, mutta ei huonolla tavalla. Teksti tuntui liukuvan silmien edessä, vieden tarinaa eteenpäin jouhevasti.

Guylan oli henkilöhahmona mielenkiintoinen ja hieman reppanan oloinen. Hänen pelkonsa ja vihansa työpaikkansa hirviötä, makulointikonetta, kohtaan oli hienosti kuvattu. Kone oli elävästi kuvailtu kirjoja ja rottia ahmivaksi koneeksi, jolla tuntui olevan melkein oma tahto. Aloin jo aavistella hieman pelokkaana, että koneen takia kirjalla on ikävämpi loppu...
 Guylanin lisäksi myös muut hahmot olivat mielenkiintoisia. Toisenlaisessa kirjassa sivuhahmot olisivat tuntuneet liian persoonallisilta ja tehdyn oloisilta, mutta tähän kirjaan ja sen tunnelmaan hahmot sopivat.

Kirjan luettuani olin liikuttunut ihanasta, hieman avoimesta lopusta. Olen aina ihmetellyt termiä "hyvän mielen kirja/elokuva", mutta tähän kirjaan kuvaus sopii paremmin kuin mihinkään lukemaani koskaan. Kokemuksena voisin verrata kirjaa Amélie-elokuvan katsomiseen. Ihan muutenkin kuin Pariisin takia.

Olisin mielelläni lukenut kirjaa vielä sivukaupalla lisää, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Lukija aamujunassa on kaikille suositeltava nopea, mutta laadukas lukuelämys.

Lukija aamujunassa

Le Liseur du 6h27

Kirjailija: Jean-Paul Didierlaurent

Suomennos: Kira Poutanen

Kustantaja: Tammi 2015

189 sivua

-kirjastosta-

Aloitin ja luettu: 27.2.2015

Ja lopuksi vielä; olen saanut pari uutta lukijaa! Kiitokset ja tervetuloa! Mukavaa, että mitättömät ajatukseni kiinnostavat, nyt tämä kirjoittaminen ei tunnu niin yksinpuhelulta. :)