Kaksi suomalaista kummituskirjaa

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

Ihmisiä on aina kiinnostanut tarinat toisesta todellisuudesta, jonka asukkaat joskus vierailevat keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitustarinat elevät edelleen vahvasti suomalaisessa kertomusperinteessä. Kirjailija Eero Ojanen on koonnut hyytävimmistä kummitustarinoista kiehtovan kirjan.

Kirjan nimi on hieman hämäävä; kirja ei ole suuri kooltaan eikä tietomäärältään. Odotin kirjalta paljon enemmän. Oletin kirjan pureutuvan syvälle kummitustarinoiden historiaan ja faktoihin, lisäksi mukana olisi uudempia tarinoita taustatietoineen. Mutta kirja olikin kokoelma eri lähteistä poimittuja tarinoita. Kuviakaan ei ollut, vaikka juuri ne toisivat kirjaan uskottavuutta. Uskottavuutta, jota kummituskirjan on muutenkin vaikea saada.

Lisäksi erääksi tarinoiden lähteeksi on mainittu Suomi24-sivusto, joka nyt ei koskaan ole hyvä juttu. Kirjan kohderyhmä jäi hieman mietityttämään, sillä parhaiten tämä olisi toiminut minulla ala-asteikäisenä halloweenjuhlien viihdykkenä. Kummitustarinoista kiinnostuneena ja aiheeseen perehtyneelle aikuiselle kirja oli lapsellisen oloinen ja suuri pettymys.

 Kirjailija: Eero Ojanen

Kustantaja: Minerva 2016

240 sivua 

 Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Kauniisiin vanhoihin rakennuksiin voi liittyä karmivia tarinoita historian hämäristä. Miksi Aleksanterin teatterin tyhjillä käytävillä kuuluu vieläkin raskaita askelia? Kenen kasvot ilmestyivät Brinkhallin kartanon lastenhuoneen ikkunaan? Aavetaloja ja ihmiskohtaloita-kirja vie lukijat Suomen tunnetuille kummittelupaikoille.

Jo toinen tänä vuonna julkaistu suomalainen kummituskirja! Ilmeisesti nämä asiat ovat nyt jotenkin pinnalla ja kummitukset kiinnostaa. Valitettavasti tämäkään kirja ei ihan yllä lupaustensa tasolle.

Idea kirjassa on mielenkiintoinen, sillä kummitukset ja niiden mahdolliset olinpaikat kiinnostavat itseäni. Mutta tässäkin kirjassa toteutus on pielessä. Kuvia on paljon, mutta vain tekstissä mainituista paikoista, eli mitään oikeita kummittelukuvia kirjassa ei ole. Teksteissä käsitellään laajasti ja seikkaperäisesti entisten asukkaiden yms. mahdollisten kummittelijoiden taustat. Mutta sitten alkaa arvuuttelu, sillä melkein jokainen kummittelusta kertova juttu päättyi kysymykseen, joka pidemmän päälle alkoi olla rasittavaa. Lisäksi kliseisesti tarinat oli aina kuultu "entisen asukkaan kummin kaimalta", eli kertomukset ovat ties kuinka monen ihmisen kautta kiertäneitä.

Parhaiten kirja toimii eräänlaisena matkaopuksena niille, jotka haluavat vierailla kirjassa mainituilla paikoilla. Valitettavasti suurin osa paikoista keskittyy Helsinkiin ja Etelä-Suomeen, vaikka uskoisin muuallakin Suomessa mielenkiintoisia kummittelupaikkoja olevan. 

Kirjailija: Mauri Karvonen

Kustantaja: Nemo Kustannus 2016

288 sivua

Lyhykäisiä

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Joulupukki toi minulle lahjaksi tälläisen kirjan ja tätä olikin kiva selailla aattoiltana. Kirjassa kynsitaiteen alkeet esitellään selkeästi kuvin ja sanoin. Mukana on 35 erilaista kynsidesign-mallia, mukana mm. pilkkuja, liukuvärjäyksiä ja söpöt pupukynnet. Ehdoton hankinta jokaiselle kynsifriikille, vaikka olisikin jo hieman kokeneempi taiteilija. Näitä kynsiä on kiva kuolata ja toivoa onnistuvansa itsekin joku päivä edes helpoimmissa malleissa.

-oma-

Minerva 2015

127 sivua

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Olen aika huono lukemaan klassikoita, mutta kun eräs ystävällinen sielu toi tämän kirjan minulle tuliaisena Helsingin kirjamessuilta, oli pakko lukea tämä pikkuinen opus. Kirja on kyllä pohjimmiltaan aika tylsä, mutta sen hienous piileekin juuri siinä; kuinka moni osaa kirjoittaa tylsyydestä niin, että se on silti mielenkiintoista? Vanhuksen sekoilut ja kalan kanssa kamppailut eivät ajatuksena tunnu oikein miltään, mutta jos antaa tälle kirjalle ja sen kerronnalle mahdollisuuden, voi yllättyä samalla tavalla kuin itsekin yllätyin. Vanhahtava kieli ja oudot sanat huvittivat, mutta yhtä kaikki pidin kuitenkin tästä kirjasta. Lopussa oli mukava muistutus siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja lähimmäisen rakkautta voi löytyä yllättävistä paikoista...

 -oma-

Tammi

133 sivua 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämän kirjan kanssa jouduin pettymään. Vaikka sisältö ja esittely kuulostavat hienoilta, niin loppujen lopuksi kirja on onton oloinen. Teksti on yritetty kirjoittaa nasevasti, mutta pidemmän päälle kaikki kirjassa alkaa tuntua farssilta, joka ei naurata. En ymmärrä millaista lukukokemusta kirjailija on kirjallaan halunnut tarjota, mutta kirjan kanssa ei tiennyt nauraako vai itkeä (eikä tällä kertaa hyvällä tavalla). Henkilöhahmot ovat pohjimmiltaan kaikki hyvin samanlaisia ja yksinkertaisia. Suurin syy siihen, miksi loppujen lopuksi luin kirjan kokonaan, oli se että halusin tietää tapahtuuko kirjassa mitään. Ei tapahtunut, valitettavasti. Odotin kirjalta paljon ja nyt olen pettynyt.

-kirjastosta-

Tammi 2012

325 sivua

Jeff VanderMeer: Hävitys

Eteläraja-trilogian aloitusosa on aika turhauttava teos. Se on tylsä ja ylipitkä, eikä yli 200 sivun aikana tapahdu oikein mitään. Tai tapahtuu paljonkin, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi tarpeeksi tärkeää kuvailla kunnolla. Kirja oli jännittävä, mutta tapahtumien seuraaminen ilman kunnollista kuvausta, vain omituisen biologin kertomana oli aika rasittavaa. Jos keskittyminen herpaantui hetkeksikin, niin piti palata pari sivua taaksepäin saadakseen tietää, mitä hemmettiä kirjassa yritettiin kertoa. Toisenlaisella toteutuksella tämä olisi varmasti ollut oikein mukava ja nautittava teos. On hieman hassua, että olen ehkä aikeissa lukea seuraavan osankin (Hallinta), koska sen kirjastosta mukaani raahasin.

-kirjastosta-

Like 2015

222 sivua 

Eric Chaline: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa

Tätä tietokirjaa olin katsellut jo aikaisemmin kirjakaupassa, mutta vasta alennuksesta uskalsin sen ostaa. Kirjassa kerrotaan eläimistä, jotka ovat jollakin tavalla muuttaneet maailmaa. Arvaa, mistä eläimestä kerrotaan eniten? Oli mukavaa, että ihminen oli otettu listaukseen mukaan, muuten kirja olisi tuntunut aika yksipuoliselta. Mukaan mahtui niin hyönteisiä kuin lintuja ja nisäikkäitäkin. Itseäni eniten kiinnosti kissa, dodo ja hevonen, mutta mukana olisi sellaisia yllätyksiä kuin esim. kastemato. Vaikka joistakin eläimistä kerrottiin harmillisesti vain pääasiat, niin silti pidin tästä kirjasta. Jotakin uutta tietoa tästäkin sai imettyä itseensä.

-oma-

Moreeni 2014

223 sivua

  

Pari tynkää II

Ilkka Raitasuo: Kellokosken prinsessa

Anna Lappalainen sairastui jo nuorena skitsofreniaan ja vietti melkein koko elämänsä mielisairaaloissa. Hänelle kehittyi harha, että hän on kuninkaallinen ja hän eli harhansa mukaan niin pitkälle kuin mahdollista. Vaikka häneen kokeiltiin kaikkia aikakauden hoitomenetelmia, hän ei parantunut. Lopulta hoitohenkilökunta antoi hänen elää sellaisenaan, omassa harhassaan. Hänet tunnettiin Kellokosken prinsessana.

Luen elämänkertoja aika harvoin, suurimmaksi osaksi siksi etten ole niin tirkistelyn haluinen, että toisten, vieraiden ihmisten elämä ja asiat minua pahemmin kiinnostaisivat. Mutta tämä kirja teki poikkeuksen. Olen kiinnostunut tämän kaltaisista asioita henkilökohtaisista syistä. Haluan lukea mielisairauksien historiaa ja niiden hoidoista. Lisäksi Kellokosken prinsessa vaikuttaa niin mahtavalta persoonalta, että heti kun muistin kirjan olemassaolon, minun piti lukea se.

Kirja on laaja ja yksityiskohtainen katsaus Anna Lappalaisen, eli Prinsessan elämään. Muutamia aukkokohtia löytyy, mutta tämän täydellisemmin tuskin kenenkään elämästä voi dokumentoida. Prinsessa oli persoona, joka jäi ihmisten mieliin. Olen todella pettynyt, etten itse voinut tupsahtaa maailmaan hieman aikaisemmin, niin olisin voinut ehkä jotakin kautta tavata tämän naisen.

Kirjaa lukiessa miettii heti, että oliko Prinsessa todella niin harhainen, vai oliko hän vain keksinyt keinon selvitä elämästään. Näyttelijänkykyjä Prinsessalla oli, mutta onko kenellekään pokkaa vetää tuollaista roolia melkein koko elämänsä? Kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saadaan vastauksia...

Kirja on myös kurkistus mielisairauksien hoidon historiaan. On turha kauhistella entisajan hoitomenetelmiä, vaikka ne välillä rajuja ja outoja olivatkin. Malarian tartuttaminen potilaaseen tuntui hieman uskomattomalta, mutta varmasti siitäkin on muinaiset tohtorit saaneet jotain tutkimuksia aikaiseksi.

Kirjassa oli muutamia kuvia, mikä on elämänkerrassa aina hyvä juttu. Kuvat tuovat aina tekstin jotenkin lähemmäs, todellisemmaksi. Kannesta pidän paljon, jotenkin se on tarpeeksi arvokkaan oloinen.

Kirjasta on muistaakseni tehty elokuvakin, joten sen haluaisin kovasti katsoa.

Eero Ojanen: Suomen myyttiset linnut

Ilahduin kovasti kun bongasin kyseisen kirjan ja otinkin sen heti luettavaksi. Valitettavasti pettymys oli melkoinen. Luulin kirjan tarjoavan jotain uutta ja selkeyttävän jo lukemaani, mutta kirja oli lapsellisen oloinen pintaraapaisu Suomen linnustoon liittyviin uskomuksiin ja tarinoihin.

Suomalaisessa uskomus- ja tarinaperinteessä on se paha puoli, että joka puolella maata on uskottu ja tarinoitu eri tavalla. Mikään ei ole yhtenäistä ja siksi hieman sekavaa. Rakastan suomalaista kansanperinnettä, mutta aluekohtaiset erot ovat välillä aika ärsyttäviä.

Kirjan parasta antia on kauniit kuvat, joita mielelläni ottaisin tauluksi seinälle. Vaikka kirja ei itselleni kertonut mitään uutta, niin kuvia katsellen kirja tuntui paljon mielenkiintoisemmalta.

En tiedä onko kirja lapsille suunnattu, mutta teksti oli lapsellista ja yksinkertaista. Ja miksi ihmeessä pitää mainita jotain pääskysen pyrstöstä tai haukan saamisesta kanatarhaan, jos juttua ei voi kertoa loppuun? Nämä keskeneräiset jutut olivat niin käsittämättömiä, että kiukuspäissäni kirjoittamani muistiinpanotkin on aika...närkästyneitä.

Kirja ei ole lintujen tunnistusopas, eikä kovin kummoinen perinnelähdekään, mutta kuvien ansiosta selailu ei ole ihan kokonaan ajanhukkaa.

Kumpikin lainassa kirjastosta.

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

Kuusivuotiaan Veinin teini-ikäinen isosisko, Meri, katoaa. Veini käsittää, että Meri on jossakin muualla, mutta missä? Veini päättää ottaa asiasta selvää. Hän haluaa muistaa Meristä kaiken ja muistelee isosiskon kanssa vietettyä aikaa. Mitä Merille on tapahtunut ja miksi?

Luulin tätä ahdistavaksi kirjaksi, sellaiseksi jonka jälkeen tuntee pelkkää epätoivoa ja surua, mutta kirja yllätti positiivisuudellaan. Tarinan päähenkilö on pieni lapsi ja Veinin ajatuksenjuoksu on niin herttaista ja viatonta, että aiheestaan huolimatta kirja on loppujen lopuksi valoisa.

Luin kirjan nopeasti, sillä halusin tietää saman kuin Veini; missä Meri on ja mitä hänelle on sattunut? Kiusoittelevat vihjeet ja toivonpilkahdukset eivät säästäneet lopun yllätykseltä, vaikka jälkikäteen mietittynä kirja saattoi päättyä vain näin. Olisi ollut mukava jäädä epätietoisuuteen, vaikka en yleensä avoimista lopuista oikein pidäkään.

Huonona puolena kirjassa oli hyvin hyppivä ja sekava kerronta, josta ei saanut välillä kunnolla kiinni. Välillä oli luettava hieman taaksepäin ja aseteltava luvut mieleensä kuvitellulle aikajanalle. Syitä oikein millekään ei kirjassa kerrottu ja asiat tuntui kaihertavan mielessä kuin pieni kivi kengässä.

Meri kuvattiin kirjassa kuin jokin yliluonnollinen olento, jumalatar tai vastaava. Veinillä oli siskostaan vain hyviä muistoja. Merin kavereiden, Juhan ja Virven, kertomana tarina olisi varmasti aivan erilainen.

Puhekieli kirjassa toi hahmoihin persoonallisuutta ja tekstiin värikkyyttä. Jokainen kirjan henkilö oli oma persoonansa, tapojensa ja salaisuuksiensa kanssa.

Kivenkerääjät oli riipaisevan kaunis ja upeasti kirjoitettu. Kirjassa oli löydetty upeasti lapsen kieli ja mieli sekä kuvattu surua, jonka jokainen käsittelee omalla tavallaan.

Siinä kohdassa, missä katoaminen tapahtui, on ilma paksua ja pehmeää, koska katoavan energia jää asumaan siihen. Jos etsijä keskittyy oikein kovasti, voi katoamispaikassa tuntea vielä kadonneen hengityksen ja ajatuksen, joka hänellä oli juuri silloin.

s. 19

Kivenkerääjät

Kirjailija: Minna Mikkonen

Kustantaja: Minerva 2015

238 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 20.10.2015

Luettu: 21.10.2015