Christopher Paolini: Eragon

Tässäpä tiiliskivi, joka minun on pitänyt lukea jo jonkin aikaa. Sivumäärältään tämä on paksuin kirja piiitkiin aikoihin, joten lukemisen aloittaminen pelotti hieman. Paksun kirjan pitää olla todella hyvä, että se saa mielenkiintoni pysymään niin korkealla, että jaksan lukea sen loppuun asti. Valitettavasti Eragonin kohdalla luin kirjan loppuun hampaat irvessä. Välissä ehdin lukea kaksi muutakin kirjaa ennenkuin pakotin itseni loppurutistukseen.

Nuorukainen nimeltään Eragon löytää metsästä omituisen kiven, joka pian paljastuu lohikäärmeen munaksi. Munasta kuoriutuu lohikäärme, jolle Eragon antaa nimeksi Saphira. Yhdessä yössä Eragon astuu toisenlaiseen elämään, kuin mitä hänen rauhallinen elonsa maaseudulla on aikaisemmin ollut. Uuteen elämään kuuluu miekkailutaidot ja kiehtova magia, mutta edessä on myös vaarallinen matka kohti tuntematonta...

Ennen kirjan puolta väliä olin jo täysin kyllästynyt. Tälläistä fantasiaa on kirjoitettu hyllykaupalla ennen ja jälkeen Eragonin, joten en ymmärrä mikä tässä on niin erilaista? Miekkaa ja magiaa, pojan kasvaminen mieheksi, lohikäärmeitä. Kuulostaa aika tutulta. Lisäksi alun tapahtumat toivat aika sinnikkäästi mieleen Tähtien Sodan Uusi toivo-elokuvan.

Jo kirjan alku on tavanomaista luettavaa, jossa pitää oikein korostaa, että Eragon elää tavallista elämää ja niin edelleen. Ettei lukijalle jää epäselväksi, että kohta kaikki muuttuu. Eragon oli itseasiassa ärsyttävä pikkupoika, jonka korostettu mieheksi kasvu oli kliseinen ja kankea. Lisäksi Eragon tuntuu pyörtyilevän ja nukahtavan niin usein varsinkin lukujen lopuksi ja välillä jopa kesken luvun, että se oli jo naurettavaa.

Harmittavaa oli myös naishahmojen melkein täydellinen puuttuminen. Ainoa esiin kunnolla nouseva naishahmo oli haltia Arya, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan vain olla "se vahva naishahmo", mutta jonka ulkomuodon ja asujen kuvailuun käytetään kyllä hartaasti ylistäviä sanoja. Saphira, lohikäärme, oli ehkä ainoa kunnolla ja aidosti onnistunut henkilöhahmo. Lohikäärmeessä tuntui olevan persoonaa enemmän kuin muissa hahmoissa yhteensä. Saphiran ja Eragonin ystävyys oli kuvattu kauniisti.

Kirjan rakenne oli jotenkin lässähtänyt. Pitkäveteisiä jaksoja oli sivukaupalla eikä taistelut ynnä muut jännityksen luojat nousseet selkeiksi huippuhetkiksi. En ymmärrä miten kirja on saanut niin suuren suosion. Tälläistäkö ihmiset haluavat lukea? Kirjan maailma on kyllä hieno ja huolellisesti työstetty, mutta kirjailijan kehittämä kieli tuntui irralliselta ja tönköltä verrattuna esim. Tolkienin haltiakieleen.

Kirjan kansi on kaunis ja lempeästi katsova lohikäärme upea. Valitettavasti tähän kirjaan pätee liian hyvin sanonta päältä kauniista kakusta ja sen sisällöstä.

Löysin Perillinen-sarjan seuraavan osan, Esikoisen, Punaisen ristin Kontista muutamalla eurolla, mutta se tiiliskivi saa jonkin aikaa hyllyssä odottaa, että aloitan sen.

Eragon

Kirjailija: Christopher Paolini

Suomennos: Tero Kuittinen

Kustantaja: Tammi 2005

656 sivua

-oma-

Aloitin: 5.3.2015

Luettu: 14.3.2015