Veronica Roth: Outolintu

En paljon seuraile valtavirtabuumeja, mutta jopa minä tiedän Outolintu-sarjan olevan (tai olleen, trendit vaihtuu niin nopeasti...) nuorten suosiossa. Se, mistä valtavirta pitää, ei ole koskaan ollut minun juttuni. Joten päätin pysytellä erossa tästä kirjasarjasta, kunnes erään kerran kirjakaupassa satuin lukemaan takakannen ja kirja olikin mielenkiintoisempi kuin odotin. Joten varautuneena päätin antaa ainakin ensimmäiselle osalle mahdollisuuden.

16-vuotiaan Trisin on tehtävä koko elämänsä muuttava valinta. Hylätäkö perheensä ja tuttu Vaatimattomien yhteisö seuraamalla sydäntään? Miten hän selviäisi Uskaliaiden vauhdikkaassa ryhmässä?

 Kirjan maailma on toki mielenkiintoinen ja yksityiskohtainen, mutta oikeassa elämässä ei tuollaiset ryhmäjaot toimisi hetkeäkään. Kukaan ei ole niin mustavalkoisesti yhteen ryhmään kuuluva, vaan jokaisessa on useampia puolia.

Kirja oli parempi kuin odotin, mutta parempiakin on tullut luettua. Esimerkiksi Nälkäpeli oli minulle alussa samanlainen "en koskaan"-juttu kuin tämäkin, mutta Nälkäpeli voitti minut puolellensa, Outolintu ei. Tarina oli niin hyvä, ettei sitä voinut jättää kesken, muttei niin erikoinen, että haluaisi lukea jatkoa.

Alku kirjassa oli hyvä ja mukava luettava, mutta heti kun toiminta alkoi, teksti alkoi olla sekavaa ja kiireistä. Tekstissä oli paljon epäselvyyksiä, ihmiset siirtyilivät itsestään sopiviin paikkoihin ilman että lukijalle mainittiin mitään. Simulaatiokohtaukset olivat pahimpia; aina ei tiennyt milloin simulaatio alkoi ja loppui. Yksityiskohtia toistettiin kyllästymiseen asti, joskus jopa samalla sivulla kerrottiin uudelleen sama asia.

Simulaatiokohtaukset olivat muutenkin tylsiä ja typeriä. Pelot olivat liian ilmiselviä ja hieman lapsellisia sovitettuna kirjan tunnelmaan ja maailmaan. Kirjan romantiikka taas oli ihmeekseni ihan ok luettavaa, ei liian imelää tai kiusallisen noloa.

Kirjassa oli muutama ovela kommervenkki, mutta suurimmaksi osaksi käänteet saattoi arvata etukäteen. Kirjan niin sanotut pahikset eivät tuntuneet miltään, olisi ollut aivan sama kuka kirjassa on paha ja kuka ei.

Uskaliaat olivat ärsyttäviä, mutta voin kuvitella miten kyseinen ryhmä vetoaa kirjan kohderyhmään. Kukapa teini ei haluaisi olla oman tiensä kulkija ilman sääntöjä? Näin tylsän aikuisen näkökulmasta Uskaliaat olivat joukko uhmakkaita isoja lapsia. Kirja on varmasti ihan hyvää luettavaa nuorille aikuisille, kovin nuorille tämä saattaa olla tosin melko raaka. Toisaalta nykynuoret ja -lapset näkevät tv:ssä ja netissä päivittäin pahempaa, joten annan kukkahattuni pysyä naulakossa.

Jatkoa en todennäköisesti tule lukemaan, tämä riitti mainiosti. Kirja ei missään nimessä ole huono, olen kai vain liian vanha tälläiseen. Onhan se mukavaa, kun muutaman vuoden välein ilmaantuu kirjoja, jotka saavat nuoret lukemaan. Lukutaito on pian katoava taito, joten vaalitaan sitä kaikilla tavoin.

Outolintu

Divergent

Kirjailija: Veronica Roth

Suomennos: Outi Järvinen

Kustantaja: Otava 2014

363 sivua

-oma-

Aloitin: 5.4.2015

Luettu: 7.4.2015