Luulin tätä ahdistavaksi kirjaksi, sellaiseksi jonka jälkeen tuntee pelkkää epätoivoa ja surua, mutta kirja yllätti positiivisuudellaan. Tarinan päähenkilö on pieni lapsi ja Veinin ajatuksenjuoksu on niin herttaista ja viatonta, että aiheestaan huolimatta kirja on loppujen lopuksi valoisa.
Luin kirjan nopeasti, sillä halusin tietää saman kuin Veini; missä Meri on ja mitä hänelle on sattunut? Kiusoittelevat vihjeet ja toivonpilkahdukset eivät säästäneet lopun yllätykseltä, vaikka jälkikäteen mietittynä kirja saattoi päättyä vain näin. Olisi ollut mukava jäädä epätietoisuuteen, vaikka en yleensä avoimista lopuista oikein pidäkään.
Huonona puolena kirjassa oli hyvin hyppivä ja sekava kerronta, josta ei saanut välillä kunnolla kiinni. Välillä oli luettava hieman taaksepäin ja aseteltava luvut mieleensä kuvitellulle aikajanalle. Syitä oikein millekään ei kirjassa kerrottu ja asiat tuntui kaihertavan mielessä kuin pieni kivi kengässä.
Meri kuvattiin kirjassa kuin jokin yliluonnollinen olento, jumalatar tai vastaava. Veinillä oli siskostaan vain hyviä muistoja. Merin kavereiden, Juhan ja Virven, kertomana tarina olisi varmasti aivan erilainen.
Puhekieli kirjassa toi hahmoihin persoonallisuutta ja tekstiin värikkyyttä. Jokainen kirjan henkilö oli oma persoonansa, tapojensa ja salaisuuksiensa kanssa.
Kivenkerääjät oli riipaisevan kaunis ja upeasti kirjoitettu. Kirjassa oli löydetty upeasti lapsen kieli ja mieli sekä kuvattu surua, jonka jokainen käsittelee omalla tavallaan.
Siinä kohdassa, missä katoaminen tapahtui, on ilma paksua ja pehmeää, koska katoavan energia jää asumaan siihen. Jos etsijä keskittyy oikein kovasti, voi katoamispaikassa tuntea vielä kadonneen hengityksen ja ajatuksen, joka hänellä oli juuri silloin.
s. 19
Kivenkerääjät
Kirjailija: Minna Mikkonen
Kustantaja: Minerva 2015
238 sivua
-kirjastosta-
Aloitin: 20.10.2015
Luettu: 21.10.2015
Tää vaikuttaa mielenkiintoiselta.
VastaaPoista