Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Oulussa 60-luvulla koulunsa päättänyt Aarni ei tiedä mitä elämältään haluaa vai haluaako mitään. Maailmalla on kovin vähän tarjottavaa isättömälle ja vihaiselle nuorelle miehelle. Kunnes äiti pakottaa pojan Enni-tädin valokuvausliikkeeseen töihin. Aarni tutustuu valokuvaukseen ja hänen eteensä avautuu uusia mahdollisuuksia, uusi maailma. Maailma joka on hallittavissa, edes hetken aikaa.

Kun aloitin kirjan, mietin parin sivun jälkeen, että kyseessä on tyypillinen miehinen, suomalainen masennuskirja. Kaikki on ikävää ja kaupunki harmaa. Lisäksi kun dialogi oli kirjoitettu Oulun murteella, mietin jo vakavissani kirjan keskeyttämistä. Mutta jokin tässä kirjassa kiehtoi jopa noiden "vikojen" takaa ja kahlasin kirjan päivässä läpi. Ja pidin siitä, paljon!

Alunperin kiinnostuin kirjasta sen valokuvausteeman takia, koska itsekin pidän kuvaamisesta. Valokuvaaminen olikin kiehtovasti pääosassa kirjassa, se tuntui liittyvän kaikkeen mitä Aarni elämässään teki ja sai aikaiseksi. Ihailen tuollaista omistautumista, sillä itsekin haluaisin olla hyvä edes jossakin asiassa. Valitettavasti minulla ei riitä kiinnostusta enkä jaksa harjoitella, joten kateellisena seuraan kaikkia, jotka ovat löytäneet "kutsumuksensa". Aarnille valokuvaaminen on selvästi sydämen asia, niin tärkeä että vastoinkäymisissäkin on jatkettava eteenpäin. Kirjassa ei ole periaatteessa suurempaa juonta, vaan teksti seuraa Aarnin elämää vihaisesta nuoresta miehestä aikuiseksi ja vanhukseksi. Yleensä en pidä näin avonaisista lopuista, mutta nyt se sai mielikuvituksen liikkeelle, mietti hyviä ja surullisia vaihtoehtoja. Samalla tuntui haikealta, kun kirja loppui jo.

Kuvailu on elävää ja kaunista. Valokuvien kuvaileminen pelkästään sanoilla voi olla haastavaa, mutta kuvat näki elävinä, oikeina silmissään juuri oikeiden sanojen värittämänä. Kerronta muuten on melko suoraviivaista, ei liikaa rönsyilevä.

Valokuvaaminen ennen vanhaan oli aivan toista kuin nykyisin, kun kuvat saa suoraan nenänsä eteen, epäonnistuneet voi poistaa heti. Kuvia voi räpsiä mielinmäärin ja filmi ei lopu. Kirjassa on kerrottu hieman lyhyesti ja epäselvästi koko kuvien kehittämisprosessista, mutta pimiön tunnelma on silti todellinen ja nostalginen.

Juonessa ja henkilöissä oli monia sellaisia aukkoja, joista olisin lukenut mielelläni lisääkin. Varsinkin Enni-tädin ja Liisan suhteesta olisin halunnut selvennystä, tosin ehkä kirjan alun aikakauden suhtautuminen asiaan vaikutti asian esittämiseen.

Murrekin alkoi loppujen lopuksi vaikuttaa siedettävältä ja lopulta erinomaiselta osalta kirjaa ja varsinkin Aarnia, jota murre seuraa koko elämän ajan asuinpaikasta riippumatta.

Kannen perusteella luulin kirjaa paljon vanhemmaksi, mutta teos on ilmestynyt tänä vuonna. Tässä olisi omasta mielestäni ollut Finlandia-ehdokkuuden arvoinen kirja, mutta ei sitten. Mahtava kirja, jota suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea elämänmakuista kirjaa, jossa maustetta antaa intohimo valokuvataidetta kohtaan.

- Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa ellää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

s. 43

Pitkä valotusaika

Kirjailija: Pauliina Vanhatalo

Kustantaja: Tammi 2015

224 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 5.10.2015

Luettu: 6.10.2015