Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Yleensä kirjoittelen kirjoista siinä järjestyksessä kun olen ne lukenut. Nyt Essi Tammimaan nuorten fantasiakirja ohitti kaksi muuta. Ei siksi, että se oli niin hyvä, vaan siksi, että se oli niin huono. Niin huono, että lukuinto laimeni täysin ja ajattelin pääseväni yli tästä kokemuksesta kirjoittamalla kirjasta nyt.

Aura on tavallinen 16-vuotias, lukion aloittava tyttö, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Tavallinen muuten, mutta Aura on alkanut nähdä näkyjä susista ja hurjasta soturittaresta. Tyttö alkaa kirjoittaa kirjaa saamelaisoturittarista, eikä tiedä mihin joutuu mukaan. Sydämentykytyksiä aiheuttaa lempibändin komea laulaja, joka osoittaa yllättävää kiinnostusta Auraan.

Tunnustan, että saatan olla liian vanha lukemaan tätä kirjaa. Teinituskailut siitä miten tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen, mietinnät siitä kun vanhemmat on epäreiluja sekä ihastuminen bändin laulajaan eivät paljon kiinnosta. Mutta en usko että peruskoulun lopettanutkaan Minä olisi pitänyt tästä kirjasta. Ehkä tästä pitää enemmän nuori, joka haluaa pysyä fantasiabuumissa mukana mutta ei jaksa lukea mitään paksumpaa ja ajatusta vaativaa.

Idea on hyvä, toteutus ei. Kirja on selvästi kirjoitettu niin, että sen luullaan vetoavan nuoriin. Kieli on huonoa, joskus jopa kammottavaa. 11. luvun kohdalla mietin pitkään, jaksanko enää tätä jatkaa, mutta päätin lukea kirjan läpi vain sen takia että voin haukkua sen blogissa. Ostin kirjan nimittäin alennusmyynnistä ja nyt kirja ei kelpaakaan kuin hyllyyn kirjaletkan jatkeeksi, joten haluan varmistaa, ettei kukaan muu tee vahingossa samaa virhettä (ja olen niiin pettynyt).

Toiminnallisista tapahtumista on vaikea saada kiinni, varsinkin Auran näyistä. Kuvailu on puutteellista, paitsi henkilöiden vaatetuksen kohdalla. Kerronnan rytmi on sekava ja puolessa välissä on jo niin sekaisin, että toivoo vain kirjan loppuvan. Aura tuntuu näkevän kaiken kokoajan "vihdoin oikein", mikä alkaa olla ärsyttävää.

Auran ja Pajun romanssi on tökerö, kliseinen ja ällö. Romanssin eteneminen on arvattavissa, mikä vielä entisestään huonontaa kuviota. Dialogit on tuskaisaa luettavaa. Aura itse on niin onton oloinen ja niin epätäydellisen täydellinen, millainen nykykirjojen sankaritar pitää ollakin, että ihan ärsyttää.

Kannetkaan ei tätä kirjaa pelasta. Kansi on tylsä. Kanteen olisi voinut lätkäistä jännittävän ja toiminnallisen kuvan saamelaissoturittaresta tai vaikka sudesta, mutta kansi on kuten koko kirja; olevinaan niin hieno, mutta täysin paikalleen jämähtänyt.

En nopealla etsinnällä löytänyt mitään tietoa kirjan jatkosta. Kirjan kun sanotaan aloittavan trilogian. Toivottavasti tälläistä huttua ei julkaista enempää, varmasti Suomesta löytyy parempaakin fantasiaa (ja nuorten kirjallisuutta yleensäkin).

Noaidin tytär

Kirjailija: Essi Tammimaa

Kustantaja: Otava 2013

264 sivua

-oma (valitettavasti)-

Aloitin: 2.3.2015

Luettu: 3.3.2015

Ilkka Auer, Antti J. Jokinen: Nicholas North; Kalmattaren kirous

Tämä fantasiakirja sattui silmiini kirjakaupan alennuspinosta. Rakastan suomalaista mytologiaa, joten ajattelin tästä tulevan todella mukava lukukokemus.

Nikolas aiheuttaa huonoa onnea kaikille lähellään ja poika erotetaan vanhemmistaan. Nikolas ajautuu hiiden johtamaan rosvojoukkoon ja oppii erinomaiseksi varkaaksi. Valitettavasti Nikolaksen epäonni ajaa pojan ja omituisen siilipojan Hessin pakomatkalle. Pian Nikolakselle alkaa selvitä palasia hänen menneisyydestään ja syy siihen, miksi kamala rautakokko seuraa poikaa. Kalmatar haluaa Nikolakselta jotain kiihkeästi ja pojan on lopulta kohdattava jahtaajansa.

Lukukokemus oli mukiin menevä. Mitään fantasiapriimaa tämä ei ole. Idea on toki todella hieno ja ehkä tämä toimii paremmin suunniteltuna elokuvana.

Kalevalainen maailma on kuvattu karuna ja paikoin rumanakin. Koko ajan eteen tupsahtavat otukset ja oliot on kuvailtu toinen toistaan kamalammiksi ja se alkaa lopulta tuntua vain huvittavalta. Kirjan romanttiset kuviot on kiusaannuttavaa luettavaa, sillä ne tuntuvat niin väkisin kyhätyiltä. Henkilöhahmoihin ei pääse sisälle ja monet jäävät ontoksi tai hyvin yksiulotteisiksi.

Välillä tarinaa kerrotaan kertojana, välillä itse Nikolas on äänessä. Tämä häiritsee ja tuntuu sekavalta. Juoni tuntuu siltä, ettei siitä saa ollenkaan kiinni ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin liian nopeasti. Kaikesta vauhdista huolimatta lukeminen tuntuu puuduttavalta ja kurkin pariinkin kertaan sivuja eteenpäin, että joko luku loppuu.

Kuvailut on toki laajoja ja hyviä. Kalevalaiset maisemat saattoi kuvitella mielessään. Kirjassa on myös todella hienot kannet, jotka oli myös yksi syy kirjan kiikuttamiseen kirjakaupan kassalle keltaisen alennustarran kera.

Voisin kuvitella teini-ikäisen, fantasiasta kiinnostuneen pojan pitävän tästä. Kirjassa oli niin vahva äijäenergia, naishahmojen jäädessä melkein pelkästään Sara-keijuun ja Kalmattareen (joka varmasti hurmaa juuri niitä teini-ikäisiä poikia). Kirja ei ole missään nimessä huono, vaikka paljon pahaa sanottavaa löytyykin. Nuorille tämä saattaa toimia toisella tapaa.

Kirjaan on julkaistu toinenkin osa (kokonaisuus on trilogia), Sammon ryöstö, jonka esittely kuulosti ihan mielenkiintoiselta. Mutta tämän perusteella en kovin hanakasti seuraavaan osaan tartu. Ehkä joskus tulevaisuudessa.

Nicholas North; Kalmattaren kirous

Kirjailija; Ilkka Auer, Antti J. Jokinen

Kustantaja: Otava 2013

256 sivua

-oma-
Aloitin: 17.2.2015
Luettu: 19.2.2015

Merja Jalo: Nea, hevosenhoitaja

Nuoruuden hevoshullu-aikojen lempikirjojen kahluu jatkuu. Olisin halunnut lukea Nea-sarjan järjestyksessä läpi, mutta sarjan toista kirjaa, Hubertusratsastusta, ei kirjastosta löytynyt, joten lainasin kolmannen osan.

Nea on päässyt mukaan Fagerin tallin hevosenhoitajakurssille. Viimein Nea on matkalla kohti unelmaansa; olla osa tallityttöjen porukkaa ja omaa hoitohevosta! Kurssi ei tule olemaan helppo ja eikä varsinkaan silloin, kun vastassa on kokonainen tallillinen koppavia ja ilkeitä hoitajia. Mutta Nea päättää suoriutua kurssista ja tulla maailman parhaaksi hevosenhoitajaksi.

Mitään suurempaa juonta kirjassa ei oikeastaan ole. Seurataan vain Nean kurssiopiskeluja ja ohessa tapahtuu kaikenlaista. Nea on edelleen sitkeä ja sisukas, mutta välillä tytön hyvä onni ärsyttää. Lisäksi muut kurssilaiset tuntuvat olevan todellisia tumpeloita, että Nean pieni paremmuus korostuu.

Nea alkaa sopeutua tallille ja saada ystäviä, mikä tottakai ilahduttaa lukijaa. Helppo lukuiseen tekstiin on ujutettu paljon oikeaa tietoa hevosenhoitamisesta ja tallikäytännöistä, mutta välillä tietoiskut tuntuvat päälle liimatuilta. Lisäksi tekstissä oli tahatonta toistoa monesta hetki sitten käsitellystä asiasta, mutta nuorelle hevoshullulle teksti on varmasti viihdyttävää.

Paljon enempää en osaa tästä sanoa. Helppo ja ihan mukava lukukokemus uudelle tai vanhalle hevoshullulle, jos kaipaa jotain pientä luettavaa.

Nea, hevosenhoitaja

Kirjailija: Merja Jalo

Kustantaja: Otava 1991

135 sivua

-kirjastosta-

Merja Jalo: Kamppailu hevosesta

Olin (kuten varmasti moni muukin) teininä hevoshullu ja tottakai silloin tuli luettua niin tietokirjoja hevosista, kuin myös kaunokirjallisuutta. Lempikirjani siltä ajalta olivat kaikki Merja Jalon kirjoja. Nyt aikuisena aloin muistelemaan noita heppakirjoja ja päätin kokeilla olisiko niissä jotain aikuisellekin, joka ei enää ole ihan hulluna hevosiin.

Nea-sarja oli yksi suosikeistani. Samastuin sarjan päähenkilöön Neaan, olinhan itsekin ylipainoinen ja rillipäinen. Joten päätin aloitella heppakirjallisuuden uudelleen lukemista tämän sarjan ensimmäisellä kirjalla.

Nea on koulussa hyvä oppilas, mutta lihavuutensa ja silmälasiensa takia tytöllä ei ole ystäviä. Kun isä kustantaa Nealle alkeisratsastuskurssin, alkaa tyttö haaveilla upeasta elämästä menestyvänä kilparatsastajana, jolla on kavereita. Valitettavasti Nean kuvitelmat eivät vastaa todellisuutta. Tallilla tallitytöt ottavat erilaisen Nean silmätikukseen ja kun komea ratsastuksenopettaja vielä on tytölle ystävällinen, mustasukkaiset hoitajat päättävät savustaa Nean ulos tallilta.

Nyt aikuisena tätä lukee todellakin hieman eri tavalla kuin silloin 13 vuotiaana. Teksti on toki sujuvaa ja helppoa. Kirjan lukaisee hetkessä läpi. Mutta aikuisena alkaa myös kyseenalaistaa monia kirjan asioita. Minkä ikäisiä Nean kiusaajat ovat? Miksi he ovat mustasukkaisia ratsastuksenopettajan huomiosta, joka on (todennäköisesti) jo aikuinen mies? Tuskin aikuinen olisi mustasukkainen noin 12-13 vuotiaalle, mutta tallitytöt käyttäytyvät kuin...no, teinit. Jotenkin sain kirjasta sellaisen käsityksen, että tallitytöt ei ole Neaa hirveästi vanhempia.

No, jätetään tuo mietintä. Tärkeintähän on saada kirjaan jonkin suuntaista romantiikkaa, mikä on varmasti kirjan kohdeikäryhmälle tärkeää. Juoni itsestään on yksinkertainen, mutta ihan viihdyttävä. Muistan kuinka säälin (ja säälin nytkin) Neaa, jota elämä potkii tuon ikäiseksi todella pahasti. Mutta onneksi Nea on sisukas ja sinnikäs.

Kyllähän tämä varmasti nuoren hevoshullun heppakuumetta helpottaa ja ilman Merja Jalon kirjoja en olisi varmaankaan innostunut lukemisesta niin paljon. Aikuiselle kirja ehkä on hieman liian yksinkertainen, mutta nuoruuden nostalgian nälkään tämä on mukava, pieni ja nopea purtava.

Kamppailu hevosesta

Kirjailija: Merja Jalo

Kustantaja: Karisto 2012 (Gummerus 1989)

150 sivua

-kirjastosta-