Heppailua x 5

Merja Jalo: Nea-sarjan osat 

Ponityttö rakastuu, Unohtumaton ratsastus, Ponityttö kilpailuissa ja Ponityttö uskaltaa

Luin taas eteenpäin nuoruuden suosikkihevosarjaani, eli Merja Jalon Nea-sarjaa. Aikaisempia ajatuksia kirjasarjasta löytyy täältä, täältä, täältä, täältä ja vielä täältä.

Näissä neljässä kirjassa Nean elämä muuttuu huomattavasti, kun hän saa oman hevosen, ihanan Isabellan. Isabellan kanssa Nea pääsee osallistumaan kesäleirille, jota vetää Nean uusi ihastus Kari. Kesäleirillä tapahtuu kaikenlaista ja romantiikkaakin on hieman ilmassa.

Mutta Nean onni ei kestä kauan, sillä Isabella sairastuu syksyn tullen ja pian selviää ettei tamma enää tervehdy. Nean on tehtävä vaikea päätös rakkaan hevosensa parhaaksi.

Isabellan kuoltua Nea ei tunne olevansa tervetullut tallille, mutta Kari saa Nean takaisin kuvioihin pyytämällä tyttöä ensin hoitajaksi kilpailuihin ja sitten mukaansa Viroon hakemaan erästä hevosta. 

On mukavaa nähdä, miten Nean paikka tallin hierarkiassa hetkeksi kohoaa ylöspäin, mutta pudotus korkealta on sitten melkoinen. Isabellan menetystä kuvataan kirjassa hyvin ja uskottavasti. Unohtumaton ratsastus-kirjan toiseksi viimeinen luku on varmasti kirjasarjan parhaiten kirjoitettuja osia.

Muuten kirjat ovatkin sitä normaalia Merja Jalon tuotantoa, johon kuuluu vauhdikkaita tilanteita, opettavaisia sattumuksia ja romantiikkaa.

Lin Hallberg: Maailman ihanin Sinttu

Hieman vielä nuoremmille tarkoitetut heppakirjat ansaitsevat palkinnon sarjassa Söpöimmät kirjan kannet kautta aikojen. Kansien takia minäkin päätin Sinttuun ja Elinaan kavereineen tutustua. Kannen ja kirjan piirrokset on piirtänyt Margareta Nordqvist.

Kirjassa seurataan aloittelevan heppahöperön Elinan alkeiskurssia. Vaikka kirja käsitteleekin hyvin ponien hoitoa ja tallielämän arkea, niin välillä asiat opetellaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä. Suomennos on toki asiantunteva ja hyvä.

Kirjassa on selkeä teksti ja kuvia melkein joka sivulla, joten uskon tämän lumoavan juuri lukemaan oppineet heppahullut. Itsekin aion jatkaa Sinttu-sarjan lukemista, sillä vaikka teksti ei mitään uutta tarjoakaan, niin edelleen kuvitus on kirjan vahvin puoli.

Erin Hunter: Autio kaupunki (Selviytyjät I)

Lykky on selviytyjä, joka on tottunut pitämään huolen itsestään kaupungin kaduilla. Muut koirat tarvitsevat laumaa, mutta Lykky viihtyy aivan hyvin itsekseen.

Kun kaupunkia ravistelee "suuri murahdus" ja kaupunki joutuu sekasorron valtaan. Ihmiset katoavat ja pian Lykky huomaa ajautuneensa vasten tahtoaan opettajaksi joukolle kotikoiria, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä muuttuneessa maailmassa. Lykky ei halua lauman johtajaksi, mutta onko kukaan muu sopiva vastuuseen?

Olen lukenut Erin Hunter-nimen takaa löytyvältä kirjailijajoukolta Soturikissoja ja pidin kirjoista kovasti. Kirjat olivat lapsellisesta ideastaan huolimatta toimivia ja viihdyttäviä. Lisäksi kannet olivat hyvin kauniit ja voisin kerätä koko sarjan vain kansien takia. Joten ajattelin kokeilla jotain uutta ja tarttua vuorostaan koirista kertovaan kirjasarjaan.

Jo pelkästään kirjan päähenkilön, Lykyn (engl. Lucky), nimi herättää hieman närkästystä. Onpas todella omaperäinen nimi. Muutenkin kirjan koirien suomennetut nimet eivät tunnu istuvan kirjaan ollenkaan, varsinkin kun maailmankuva kertoo ettei kirjassa todellakaan olla Suomessa.

Kirjassa oli mukavaa koiramaista toimintaa ja menoa koiran näkökulmasta katsottuna. Mutta valitettavasti koiranäkökulma ei toimi samalla tavalla kuin Soturikissojen kissanäkökulma. Soturikissojen maailma oli paljon suljetumpi, mutta tässä kirjassa on mukana ihmisten maailma omituisine juttuineen. Aina ei heti tajunnut mitä tarkoitettiin kuvatulla asialla, koska kuvailu oli puutteellista.

Lisäksi koirahahmoissa oli suuria ristiriitaisuuksia, sillä useinmiten koirat sanoivat jotain ja tekivät sitten toista, yleensä aikaisemmin esille tulleen luonteen vastaisesti.

Inhoan eläimiä, jotka on kuvattu puhumaan suutaan aukomalla. Valitettavan usein kirjassa kuvattiin koirien keskinäiset puheet liian ihmismäisiksi. Itse kuvittelen eläinten puheen tämän tyyppisissä kirjoissa telepaattiseksi, sillä suutaan aukova eläin on vain typerän näköinen (kyllä, myös ihmiset).

Kirja on varmasti viihdyttävää luettavaa nuorille koirafaneille, mutta itse valitsisin mieluummin Soturikissa-kirjat mukaani autiolle saarelle.

"Herää, pitkätassu", Lykky vinkui hiljaa ja nuoli kylmää kalpeaa naamaa. "Herää..."

Lykky odotti. Mutta huulet olivat liikkumattomat ja kylmät.

Elämän henkäys oli poissa. 

s. 27 

Autio kaupunki (Selviytyjät I)

The Empty City (Survivors #1) 

Kirjailija: Erin Hunter

Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Kustantaja: Jalava 2014

210 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 25.8.2016

Luettu: 26.8.2016 

Timo Parvela: Tuliterä

Väinämöisen ja Louhen taistelu Sammosta päättyi ihme-esineen hajoamiseen. Sammon osat kulkeutuivat mikä mihinkin, mutta kaksi suurinta osasta Väinämöinen keräsi ja kätki. Jo vuosisatojen ajan ovat Sammon vartijat suojelleet Sammon kahta viimeistä palasta kostoa hautovalta Louhelta.

Ystävykset Ilmari ja Ahti tempautuvat seikkailuun varomattoman kanteleensoiton myötä ja huomaavat saaneensa vastustajakseen Louhen kätyreineen ja ilkeine juonineen, joka uhkaa koko maapalloa.

Suhtauduin tähän kirjaan varauksella, sillä edellinen kohtaaminen Kalevalan ja nuorten kirjan välillä ei sujunut mielestäni kovin hyvin. Muutenkin Kalevalan käyttö nuorten kirjan pohjana tuntuu omituiselta ja liian opetukselliselta, kun nuoret halutaan innostaa perinnekirjan pariin.

Tarina lähtee käyntiin hitaanlaisesti, mutta pian tämä mahtava yhdistelmä oikeaa maailmaa ja Kalevala-fantasiaa vetää mukaansa. Kirjan luettuani en voinut kuin ihailla tapaa, jolla kaikki oli saatu punoutumaan yhteen. Kalevala-lainaukset lukujen alussa ja tekstien lomassa toivat juuri oikeaa tunnelmaa tarinaan. Valitettavasti Kalevala-viittauksilla on myös huono puolensa; kun niitä noudatetaan orjallisesti, tulee jatkosta paikoin ennalta-arvattava.

Hahmot olivat ehkä kirjan heikoin lenkki. Inhosin Ahtia, joka tuntui vetävän kaiken leikiksi ja typeryyttään aiheuttaa vain harmia, mutta sisimmässään on perhettään kaipaava pikkupoika. Aino ja Anni olivat tyttöhahmoina niitä nykyaikaisia voimanaisia, mikä välillä ärsyttää. Tytöt eivät saa nykyisin nuorten kirjoissa osoittaa heikkouttaan, vaan vaaditaan vahvuutta ja lujuutta. Ainosta ja Annista tuntui kokonaan kadonneen kaikki heikkoudet, mikä ei ole ollenkaan hyvä juttu, jos haluaa henkilöhahmon olevan uskottava. Itse pidin eniten Tuonelan joutsenista, en vain osaa sanoa miksi.

Kirjan kirjoitustyyli ja huumori toivat välillä mieleen Artemis Fowl-kirjojen tyylin, josta pidän valtavasti. Tämän kirjan luettuani luinkin pitkästä aikaa Eoin Colferin mahtavaa kirjasarjaa (tulossa blogiin piakkoin!).

Ennakkoluuloni kirjaa kohtaan sulivat kokonaan viimeistään puolessa välissä ja pidin todella paljon tästä kirjasta. Suosittelen tätä nuorille ja vanhemmille fantasian ystäville. Kalevalan tuntemus on suotavaa, mutta ei pakollista.

-Mikäs sen teidän bändin nimi muuten on? Saanan isä keskeytti.

- Sammon vartijat, Ahti vastasi sen kummemmin ajattelematta.

s. 52 

Tuliterä

- Sammon vartijat I

Kirjailija: Timo Parvela

Kustantaja: Tammi 2007

227 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 17.8.2016

Luettu: 18.8.2016

 

H.P. Lovecraft: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraftin koottujen teosten ensimmäisessä osassa on kokoelma Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia ja neljä novellia eri kauhuantologioista.

Kun illat ja yöt alkavat pimetä kesän jälkeen ja syksy saapuu, alkaa aika olla otollinen joka syksyiselle kauhutarinanostalgialle. Tänä syksynä päätin lukea uudelleen läpi nämä Jalavan julkaisemat kootut teokset H.P. Lovecraftin tuotannosta. Olen lukenut nämä kerran läpi joskus pari vuotta sitten enkä ole jaksanut paneutua niihin uudelleen, vaikka Lovecraft on yksi lempikirjailijoistani. 

Tämä ensimmäinen osa on hyvä, mutta ei omasta mielestäni paras koko sarjassa. Tässä kirjassa jokainen tarina tuntuu olevan jotenkin keskeneräisen oloisia. Mieleenjääviä ne ainakin ovat, sillä muistin vieläkin novellit Arthur Jermyn ja Hautaholvissa (joka muuten oli ensimmäinen H.P. Lovecraftin novelli, jonka luin, enkä pitänyt siitä silloinkaan). Tällä lukukerralla pidin ensimmäisestä ja viimeisestä tarinasta, eli Kammottu talo ja Kuiskaus pimeässä, jossa varsinkin viimeksi mainitussa lopussa oli sitä ihanaa mukavaa hyytävää tunnelmaa, jota näissä vanhoissa tarinoissa rakastan! Valitettavasti en ole mikään Cthulhun ystävä, joten lonkeronaamasta kertovat tarinat luen, mutta en suuremmin välitä.

Jokaisessa kootussa teoksessa on alussa kattavaa taustatietoa niin kirjailijasta kuin tarinoistakin. Tiedot tuovat aivan uuden lukemis- ja katsantakulman tarinoihin ja niiden avulla tarinoista saa enemmän irti.

Suomennos kirjassa on hyvä, mutta välillä on vaikeaa saada selvää, onko tekstin outo sana kirjoitus-/painovirhe vai vanhahtava sana.

Nämä kaikki kuusi koottuja teoksia sisältää kirjaa olisi tarkoitus lukea nyt syksyn aikana, joten näistä lisää myöhemmin blogissa.

Mainitse  bukolinen jenkkimaisema, kömpelö ja paksupäinen maalaishaudankaivaja ja huolimattomuudesta aiheutunut vahinko hautaholvissa, ja keskivertolukijaa ei voi saada odottamaan enempää kuin reipasta vaikkakin irvokasta pikku komediaa. Taivas kuitenkin tietää että tämä ikävä tarina, jonka George Birchin kuolema sallii minun kertoa, sisältää piirteitä joiden rinnalla eräät synkimmistä tradegioistamme ovat köykäisiä.

s. 74 (Hautaholvissa)

Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä

Arthur Jermyn-novellin suomennos: Osmo Saarinen

Kustantaja: Jalava 2009

310 sivua 

-kirjastosta-

Aloitin: 13.8.2015

Luettu: 15.8.2016

 

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Isänsä kuoleman jälkeen orvoksi jäänyt Emilia Starr matkustaa Uuden Kuun kartanoon ankaran Elisabet-tätinsä kasvatiksi. Emilian rikas mielikuvitus ja palava halu kirjoittaa auttavat tyttöä eteenpäin vaikeina aikoina, mutta onneksi uusi asuinpaikka tuo mukanaan myös ystäviä ja seikkailuja. 

Minulta on lapsuudessa jäänyt tälläiset kirjasarjaklassikot kokonaan lukematta, suurimmaksi osaksi siksi että pidin niitä tylsinä ja niissä ei ollut hevoset pääosassa. Nyt aikuisena luin pienen lainauksen kirjasta ja halusin lukea kirjan heti kun mahdollista.

Kirjassa seurataan ihanan verkkaisesti ja tasaisesti Emilian elämää. Emilian elämään mahtuu iloja ja suruja, jotka käsitellään kaunistelematta. Jokainen tapahtuma kasvattaa Emiliaa ihmisenä ja varsinkin kirjoittajana.

Emilian palava halu kirjoittaa oli kuvattu todella upeasti, sillä tiedän tunteen henkilökohtaisesti, mutta itse olen hieman laiskempi kirjoittamaan. Halua ja ideoita on, aikaa ja keskittymiskykyä ei. Jos olisin lukenut kirjan lapsena, olisinko alkanut kirjoittaa yhtä paljon kuin Emilia? Uskon, että Emilian esimerkki olisi kannustanut eteenpäin. Muutenkin kirjassa oli positiivinen viesti jokaiselle; meissä kaikissa on jotain, jossa olemme hyviä. Jokainen osaa jotain, se oma osaamisensa on vain löydettävä.

Tämä kirja on hämmästyttävän hyvin kestänyt aikaa, vaikka maailma nykyisin onkin toisenlainen. Ehkä kirjassa käsitellään kuitenkin ihmisenä olon perusasioita, jotka eivät vanhene koskaan. Toki teksti saattaa välillä olla puuduttavan pitkäveteistä, varsinkin jos vanhat sanat ja käytännöt eivät ole tuttuja.

Kirjan loppuratkaisu oli ehkä hieman liian poikkeava kirjan muuten niin realistisesta maailmasta. Mutta jatko-osat aion lukea varmasti, sillä Emilian seurassa viihtyi todella hyvin.

"Ja sitten hän kuuli ulkoa Tuulen tytön laulua; kesäyön tuulen vienoa, matalaa kuiskailua! Se kuulosti hyväilevältä, ystävälliseltä, hellältä.

- Voi, oletko sinä siellä, oletko? hän kuiskasi ja kurotti käsivartensa. -Voi, kuinka iloinen olen, sinä olet hyvä kumppani, Tuulen tyttö. Nyt en enää ole yksin. Ja leimahduskin tuli! Minä jo pelkäsin, ettei se Uudessa Kuussa koskaan tulisikaan."

s. 59

Pieni runotyttö

Emily of New Moon 

Kirjailija: L.M. Montgomery

Suomennos: I.K. Inha

Kustantaja: WSOY 1999

308 sivua

-laina-

Aloitin: 11.7.2016

Luettu: 14.7.2016